Echappée Belle

Vuorossa on jälleen blogin vuosittainen päivitys. Jälleen samasta kisasta kuin viimeksikin. Ja keskeytys tuli jälleen. Viime vuoteen nähden kisareitti oli venynyt viisi kilometriä ja jostain oli tullut muutama sata nousumetriä lisää. Speksit siis 149 km / +11 400 m. Keskeytysprosentti oli tänä vuonna tasan 50 %. 275 tuli maaliin ja 275 keskeytti.

Tänä vuonna kun näki reittiä kauniissa säässä, se oli vielä hienompi kuin vuosi sitten. Korkealla vuorilla menevä 40 km osuus välillä 25-64 km on ihan uskomattoman hieno ja kaunis.

Perimmäinen syy keskeytykselle oli se, että kun tänä vuonna reitiltä ei oltu tiputettu pois kahta kaikkein haastavinta pätkää, Croix du Belledonnea ja Col du Moretania, reitin vaativuus nousi myös vielä astetta kovemmaksi ja ennen kaikkea hitaammaksi. Oma kunto ei yksinkertaisesti riittänyt siihen, että reitin olisi läpäissyt kunnialla.

Aina voi jossitella, mutta luulen, että viimevuotinen reitti olisi mennyt nyt kunnialla lävitse.

Edellä mainittu 40 km osuus on kauneutensa lisäksi myös todella vaativa. Mietin kisan aikana useamman kerran, kuinka hienoa olisi, jos kaikki voisivat päästä tänne, mutta seuraavaksi tekisi mieli jatkaa, että mieti vielä ennen kuin lähdet. Osuudella on joitain hieman juostavampia pätkiä, mutta lähinnä se on kivikkoa, jossa välillä kivutaan isommilla lohkareilla tai sitten hypitään kiveltä toiselle rakkamaisessa pienemmässä kivikossa. Vaellusreitti, jota kisareitti seurasi, näkyi kivikoissa lähinnä siinä, että kiviin oli maalattu reittimerkkejä. Mitään varsinaista polkua ei kivikoissa juuri ole.

Omassa suorituksessa oli hyvää se, että liikuin nopeammin kuin vuosi sitten. Tosin, kun Croix de Belledonne oli mukana, aikaa meni kuitenkin enemmän. Yhdellä osuudella oli hieman ongelmia energian imeytymisen kanssa, mutta nekin ratkesivat. Ehkä viitisen kilometriä ennen Pleynetin huoltopistettä pyöräytin vielä nilkan. Nilkka ei mennyt niin pahasti, että se olisi saman tien lopettanut kisan, mutta kuitenkin niin, että se oli vielä seuraavana päivänäkin kipeä.

Pleynetissä 64 km kohdalla oli kisan suurempi huoltopiste. Tulin sinne aika tarkkaan 17 h tienoilla kohtuullisen hyvävoimaisena ja ylipäänsä paremmassa kunnossa kuin viime vuonna, tosin pari tuntia myöhemmin. Pleynetissä oli tarkoitus syödä ja sitten lähteä yötä vasten jatkamaan eteenpäin. Syödessä aloin kuitenkin laskeskella minkä verran aikaa menisi vielä maaliin. Suhteutin jäljellä olevaa matkaa jäljellä oleviin voimiin sekä etenemisvauhtiin ja sen myötä katkesi selkä. Bonuksena oli vielä se, että kun päivällä oli jälleen muistanut kuinka kivikkoinen reitti on, nousu ja lasku Col du Moretanille yöllä ei yhtään houkuttanut. Ei niinkään nousumetrien takia, vaan koska kyseessä on koko reitin ehkä vaikein osuus.

Painiskelin Pleynetissä itseni kanssa noin puolitoista tuntia. Mitä selkeämmin maaliin pääsemiseen vaadittu aika alkoi hahmottua, sen myötä motivaatio jatkaa väheni. Toinen tekijä oli, että aloin Pleynetissä palelemaan, enkä saanut itseäni enää edes sisällä lämpimäksi. Palellessa ei tullut oloa, että nyt on valmis jatkamaan matkaa. Tajusin myös, että jatkaminen olisi tarkoittanut kuolemanmarssia viimeistään seuraavana päivänä ja se ei tuntunut mielekkäältä. Reitti oli yksinkertaisesti liian kova mielekkäältä tuntuvaan suoritukseen. Yöllä arvioin, että maaliin pääseminen olisi vienyt vielä noin 20 h, mutta jälkikäteen muiden väliaikoja katsoessa tuo arvio oli vielä reilusti alakanttiin. Todennäköisesti aikaa olisi mennyt noin 27-29 h ja loppuaikana olisi ollut 44-46 h. 45 h loppuajalla olisi tänä vuonna ollut noin sijalla 125/550. Top 25:een olisi päässyt 35 h ajalla.

***

Mistä reitin hitaus tulee? Ensiksi ovat puhtaasti nousumetrit. Reitin 11 400 nousumetriä tarkoittavat keskimäärin 765 nousumetriä jokaista kymmentä kilometriä kohden. Toiseksi tulevat nousujen ja laskujen teknisyys. Kiveltä kivelle hyppely on jo sellaisenaan hidasta ja vastaavasti laskut ovat samalla tavoin hitaita. Erityismainintana tässä vielä Col du Moretan, jossa voittajaa myöten kaikki ovat käytännössä ryömineet eteenpäin. Kolmantena on kumulatiivinen rasitus, joka kertyy pitkästä suoritusajasta jo pelkän unenpuutteen takia. Käytännössä kaikki, joiden loppuaika on mennyt 40 h tienoille tai yli, ovat väliaikojen perusteella jossain vaiheessa joutuneet nukkumaan. Neljänneksi hitauden viimeisteli kisan toisena päivänä ollut 30 asteen helle. Reitin viimeisellä 50 km ei enää juuri nousta yli 2000 m korkeuteen ja sen myötä myös lämpötila pysyy korkealla. Reitin loppuosa on periaatteessa hyvin juostavaa ja alamäkivoittoista polkua, mutta käytännössä edes kärki ei ole enää edennyt tässä vaiheessa kävelyvauhtia nopeammin.

***

Kenellekään lajia seuraavalle tuskin tuli yllätyksenä, että Francois D’Haene voitti ylivoimaisesti ja teki siinä sivussa uuden reittiennätyksen 23 h 55 min. Jonkunlaisiin mittasuhteisiin ajan laittaa D’Haenen ennätys UTMB:llä (174 km / +9600 m) 19 h 01 min. Tai sitten Kilianin Hard Rock 100:n (162 km / +10 000 m) ennätykset 23 h 28 min sekä 22 h 41 min).

***

Omalta osaltani keskeinen virhe oli se, että lähdin enemmän juoksukisaan kuin kävelemään. Yliarvioin oman etenemisvauhdin. Vaikka tiesin reitin hitauden, se oli silti vielä hitaampi Croix du Belledonnen ja Col du Moretanin kanssa. Jos olisi asennoitunut 40+ h suoritukseen ja toisen vuorokauden kuolemanmarssiin, olisin luultavasti päässyt maaliin. Tosin se ei edelleenkään tunnu mielekkäältä suoritukselta. Pelkkä maaliin pääsy ei oikein missään kisassa ole motivoinut minua tavoitteena, vaan suorituksen pitää olla vähän vaikeasti selitettävällä tavalla kunnollinen. Kun siihen ei pysty ja eteneminen on enemmän raahustamista, mielekkyys häviää.

***

Harjoittelun osalta Echappée Belle melkein vaatii sitä, että pitäisi päästä liikkumaan erilaisissa kivikoissa nousuja että laskuja. Sen kautta saisi lisää rentoutta kivikoihin, mikä näkyisi vauhdissa ja turvallisuudessa. Ja tietenkin pitäisi päästä tekemään pitkiä, jyrkkiä nousuja ja laskuja. Juoksukunnon osalta olin tänä vuonna paremmassa kunnossa kuin koskaan, mutta Echappée Bellellä sillä ei ole kovin paljoa merkitystä. EB:n tekevät EB:ksi juuri kivikot ja pitkät, hitaasti jauhavat nousut.

Echappée Bellen kanssa taistelu saa riittää nyt ainakin joksikin vuodeksi. Belledonnen vuorille tekee kyllä mieli vielä palata, mutta ehkä ensisijaisesti vain treenaamaan ja ihailemaan vuoria. Pleynetistä tosin lähtisi lyhyempi 85 km matka, joka houkuttaisi. Col du Moretania lukuun ottamatta se on juostavampi ja sen myötä myös mielekkäämpi matkana.

Ainakin tällä hetkellä tekee mieli keskittyä enemmän noin 100 km tienoilla oleviin, juostavampiin vuoriultriin. Toki niissäkin on omat haasteensa, mutta lähtökohtaisesti vaikeammallakin reitillä voi odottaa pääsevänsä seuraavaksi yöksi sänkyyn nukkumaan.

***

Olen kirjoittanut tätä postausta nyt pari päivää. Se on venynyt, koska olo kisasta on ristiriitainen. Keskeytyksestä huolimatta siinä oli paljon hyvää. Ja vaikka kyseessä on epäonnistuminen, se ei tunnu täysin siltä. Kehtaan väittää, että Echappée Belle on yksi haastavimpia kisoja mitä suurin pirtein saman pituisena on ja se pehmentää pettymystä keskeyttämisestä. Mitä siis jäi plussan puolelle:
+ Nautin jälleen suunnattoman paljon Belledonnen vuorista ja luonnosta.
+ Oma vauhti oli kisassa parempaa kuin viime vuonna. Juoksukunto on parempi ja myös jalkojen lihaskestävyys oli parempi. Nousut sujuivat hyvin.
+ Tuntuu, että olen saanut ratkottua parina viime vuotena kisoissa vaivanneet energiaongelmat.
+ Kisassa pyörähtänyt nilkka on toipunut ihan hyvin. Jos olisin jatkanut, nilkka luultavasti olisi selkeästi huonommassa kunnossa.

Kehitettävää puolestaan on ainakin seuraavissa:
– Jalkoihin pitäisi vielä saada lisää voimaa ja kestävyyttä erityisesti jyrkkiin nousuihin. Vaikka nousut menivät, ne pitäisi saada menemään vielä helpommin.
– Lisää rentoutta kivikoihin ja erityisen teknisiin laskuihin. Ennen tätä ei skyrunning-kisoista ehkä kannata haaveillakaan.
(- Ainahan sitä voisi olla kaikin puolin paremmassa kunnossa. Jos EB:tä haluaa vielä joskus yrittää, kuntoa pitäisi saada vielä pykälä paremmaksi.)

Barkley Marathonsin Lazarus Lake joskus totesi hienosti, että haaste ei ole haaste ellei siinä voi epäonnistua. Kallistun vielä itse siihen suuntaan, että parempi yrittää ja epäonnistua kuin olla kokonaan yrittämättä. Tällä hetkellä olo on kuitenkin hieman ristiriitainen. Ärsyttää ja olen pettynyt siihen, etten päässyt maaliin, toisaalta keskeyttäminen ei kuitenkaan harmita. Niin kauan kuin tätä tekee ilokseen, tekemisen pitää olla mielekästä, vaikka välillä kärsisikin. Ja pitää tehdä kisoja jotka inspiroivat.

L’Echappée Belle

L’Echappée Belle kulkee Grenoblen vieressä olevan Belledonnen massiivin päästä päähän, yhteensä 144 km / +11 000 nousumetriä. Reitti seurailee suureksi osaksi vaellusreitti GR 738:ia. Kisalla on maine erittäin haastavana ja hitaana. Jotain kertoo se, että reittiennätys on reilu 27 tuntia: 5,3 km/h.

Kuulin ensimmäisen kerran kisasta vuonna 2015, kun olin kesällä Grenoblessa. Sattumalta päädyin juoksemaan pätkän kisareittiä Chamroussesta Refuge de la Pralle, jossa oli kisan julisteita.

Järjestäjät ovat tehneet reitistä erinomaisen roadbookin, missä reitin eri osioiden vaativuus on luokiteltu yksityiskohtaisesti. Sen pohjalta ensimmäiset  reilu 20 km reitistä ovat lämmittelyä: noustaan helppoa polkua ylös. Tämän jälkeen alkaa kisan vaativin osio, noin 40 km, joka on kokonaan luokiteltu vaikeaksi tai erittäin vaikeaksi ja kulkee yli 2000 metrissä. Tämän jälkeen laskeudutaan alemmas, mutta reitti on edelleen luokiteltu vaikeaksi tai erittäin vaikeaksi reilun 90 km tietämille asti. Tämän jälkeen on muutamia helpompia kilometrejä, viimeiset tekniset osiot seuraavat ja 116 km eteenpäin loppumatka on luokiteltu helpoksi poluksi.

Reittien vaativuutta helposti hehkutetaan kisoissa vähän liikaa. Etukäteen en tiennyt mitä järjestäjät tarkkaan ottaen tarkoittavat vaikealla tai erittäin vaikealla polulla. Reittikuvaus, nousumetrien runsaus ja hitaat voittoajat kertoivat kuitenkin kaikki siitä, että helppoa kisaa ei olisi luvassa.

Oma valmistautuminen kisaan meni kesän mittaan pitkälle suunnitelmien mukaan. Niin pitkälle kuin ultrajuoksuun voi valmistautua, kaikki tuntui olevan kohdallaan. Etukäteen mietin paljon sitä, millä asenteella lähden etenemään. Päädyin siihen, että menen varovasti ja pyrin säästämään voimia mahdollisimman pitkälle. Vauhti saa olla mitä on, en stressaisi vaikka eteneminen olisi hidasta. Se olisi odotettavissa jossain pisteessä.

Näin jälkikäteen ajatellen suunnitelma oli täysin oikea. Kroppa ja varusteet toimivat myös kisan aikana kuten pitääkin. Pieniä ongelmia oli, mutta ei mitään mistä ei olisi selvinnyt. Kehtaan myös väittää, että kisaan lähdettäessä juoksukuntoni oli parempi kuin isolla osalla osallistujia. Kisan aikana kävi kuitenkin selväksi, että Echappée Belleä ei läpäistä juoksukunnolla. Ehkä suurin merkitys on lihaskestävyydellä: miten jalat kestävät jatkuvat jyrkät nousut ja laskut, joissa rasitus kumuloituu vaikka kuinka yrittäisi ottaa kevyesti. Hyvä sijoitus EB:llä ei vaadi käytännössä lainkaan nopeutta. Vain sen, että jalat kestävät rasituksen.

Ei varmaan ole vaikea arvata mihin kisa kaatui.

0-27 km
Kisa lähti pienestä Vizillen kylästä perjantaina klo 6 aamulla. Hieman poikkeuksellisesti alussa ei ollut suurta hehkutusta, Chariots of Fire ei soinut kaiuttimissa tai yli-innokkaat juoksijat eivät sännänneet tekemään uutta 10 km ennätystä kuten yleensä. Sen sijaan järjestäjät toivottivat onnea ja (muistaakseni) kehottivat ottamaan varovasti. Ja sitten lähdettiin rauhallista juoksua kohti ensimmäistä nousua. Vähän kuin kaikki olisivat tienneet, että nyt kannattaa ottaa rauhassa.

Oma kisa lähti hyvin liikkeelle. Eteneminen tuntui helpolta ja ongelmattomalta. Tuntuma startista oli ehkä paras mitä kisassa on koskaan ollut. Sykkeet pysyttelivät myös alempana kuin mitä aiemmin kisoissa alussa on ollut. Yksinkertaisesti eteneminen vain oli helppoa.

16 km kohdalla Chamroussessa oli ensimmäinen huolto ja reilun 20 km jälkeen polku alkoi hiljalleen muuttua kivikkoisemmaksi ja vuoristoiseksi. Muutama kilometri ennen Refuge de La Prata polun täytti lammaslauma paimenineen ja koirineen, mikä oli aika sympaattista.

Lammaslauma Refuge de la Pran lähettyvillä.

Lampi Refuge de la Pran lähettyvillä.

Refuge de la Pralla oli jälleen huolto. Siellä kuulin, että seuraavana vuorossa ollut nousu reitin korkeimpaan pisteeseen, Croix de Belledonnelle, on tiputettu pois sumun takia.

27-47 km
Seuraava 20 km matka Refuge de La Pralta Jean Colletille ja sieltä Habert d’Aiguebellelle oli kisan haastavin osuus. Matkalla on nousua 1600 metriä ja laskua vajaa 2000 m. Kuten voi arvata, sekä nousut ja laskut olivat melkoisen jyrkkiä. Lisäksi ne olivat kivikkoisia ja louhikkoisia. Selkeästi vaikeinta maastoa, missä olen kisassa koskaan ollut.

Suurin haaste oli lopulta nousujen ja laskujen jyrkkyys. Kivikoissa voi mennä varovasti ja katsoa askeleensa, mutta jyrkät nousut ja laskut vain kuluttivat jalkoja vaikka yritti ottaa kevyesti. Eikä laskuja todellakaan tultu alas mitenkään nopeasti juosten.

Tuolta tultiin.

Ja tuonne mentiin.

Vaikka osuus oli haastava, oli se myös yksi hauskimpia. Hienoja vuorilampia, kuumaisemaa ja nimenomaan vuoria. Tosin, hauskuutta ei ihan hirveästi tullut osuudella mietittyä. Mielessäni vain nostin järjestäjille hattua, että tänne ovat tuoneet kisan. Ja nostin hattua sille, joka oli miettinyt, että tällaiseen maastoon voisi laittaa vaellusreitin.

Refuge Jean Collet löytyi hienosta paikasta pienen jyrkänteen reunalta, josta avautuivat näkymät laaksoon.

Tuntuma oli edelleen hyvä. Pari kertaa energiataso pääsi tippumaan vähän alas, mutta siitä selvisi kun söi lisää. Mietin mielessäni, että jalat tuntuvat jaksavan hyvin, kunhan vain energiaa riittää.

47-64 km
Habert D’Aiguebelleltä oli vielä 17 km matkaa Le Pleynetiin, jossa oli ensimmäinen isompi huoltopiste. Alkuosa matkasta oli vielä muistaakseni melko teknistä. Sen jälkeen kierrettiin muutamakin hieno vuorijärvi. Lopuksi laskeuduttiin Le Pleynetiin.

Järvistä eteenpäin maasto oli vaihteeksi enemmän juostavaa. Muutama kilometri ennen Le Pleynetiä alkoi ensin hämärä laskeutua ja sen jälkeen alkoi satamaan aika reippaasti.

Le Pleynetissä ranskalaista surrealismia parhaimmillaan oli yhdistetty hierontapiste/disko, jossa ensin porukka lauloi täysillä Desirelessin Voyage, Voyagea ja sen jälkeen vaihdettiin Riverdanceen.

Tässä kohtaa tuntuma oli edelleen hyvä, vaikka 15 h jälkeen yleistä väsymystä alkoi jo kertyä.

64-79 km
Ajatuksena oli mennä yö aika rauhallisesti ja ilman kiirettä. Oli jo pimeää ja sade oli tehnyt polun mutaiseksi, vaikka se sinällään olikin helppoa. Ensimmäiset kilometrit menivätkin ilman ongelmia. Sen jälkeen tuli melko tiukka 1000 m nousu ja sitten 850 m alas Gleyzinin huoltoon. En ihan tarkkaan muista missä kohtaa ongelmat alkoivat. Luultavasti nousun loppuvaiheessa tai laskussa. Joka tapauksessa meinasin nukahtaa polulle ja oli vaikeaa uneliaisuuden takia saada tarkennettua katsetta polkuun. Jälkikäteen ajatellen tässä kohtaa olisi pitänyt lisätä enemmän vaatetta päälle ja se olisi ehkä auttanut uneliaisuuteen. Yö oli kylmä, mutta en kuitenkaan varsinaisesti palellut, niin en siinä kohdassa tajunnut sitä tehdä.

Joka tapauksessa saavuin Gleyziniin unealiaana ja väsyneenä. En muista, että jalkojen kanssa olisi vielä ollut selkeitä ongelmia, mutta ne eivät myöskään olleet enää kovin tuoreet. Nousut olivat jo sen verran kuluttaneet jalkoja. Ennen kaikkea tässä kohtaa ongelma oli uneliaisuus.

Gleyzinin huoltopiste oli rakennettu isoon puuvajaan ja sen henkilöstölle täytyy antaa täydet pisteet. Huoltopisteen vetäjä kehotti vain istumaan paikoillaan ja kantoi eteen kasviskeittoa ja nuudeleita. Kun jäin penkille nuokkumaan, kysyttiin, haluanko mennä hetkeksi taakse nukkumaan. Toiseen huoneeseen oli retkisängyistä rakennettu nukkumispiste. Kysyttiin vain, koska tulevat herättämään. Nukuin sängyssä puoli tuntia, minkä arvelin vievän pahimman uneliaisuuden pois. Se auttoikin, ja tämän jälkeen laitoin vain ripeästi tavarat kasaan ja lähdin jatkamaan matkaa.

79-98  km
Gleyzinistä Super Colletille reitti oli laitettu uusiksi. Nousu Col de Moretanille oli tiputettu pois sateen takia. Se oli katsottu liian vaaralliseksi sateen kastelemassa maastossa. Kieltämättä Col du Moretan olisi joskus hauskaa nähdä (ja +1400 m nousu sinne), mutta siinä hetkessä ei harmittanut yhtään, että jäi tämä riemu pimeässä kokematta.

Alkumatka meni jälleen hyvin ja liikkuminen sujui ongelmitta. Tarkkoja muistikuvia minulla ei ole reitiltä, mutta GPS kertoi, että sillä on ollut kaksi pidempää nousua. Muistan, että toinen näistä – luultavasti jälkimmäinen – oli hyvin jyrkkä ja sen kuluessa aloin selvästi kärsimään. Nousu kulki tiheää pajukkoa versovaa rinnettä ylöspäin ja se ei tuntunut loppuvan ikinä. Ja vaikka kuinka yritti mennä kevyesti, jyrkkyys söi voimia koko ajan. Toinen ongelma oli, että jonkun aikaa taivallettuani sama uneliaisuus palasi ja aamuyön viimeiset tunnit ennen auringon nousua olivat melkoisen hankalat.

Kun lopulta pääsin Super Colletille, olin selkeästi jo isoissa ongelmissa. Aamu oli hyvin sumuinen, kostea ja kylmä. Olin edelleen unelias, mutta nyt isoin ongelma olivat jalat, jotka olivat ihan lopussa ja sen myötä myös kroppa.

Super Colletilla meni ensin aikaa vain huoltopisteellä istuskellessa ja pallotellessani mitä pitäisi tehdä. En ollut yhtään valmis jatkamaan eteenpäin, mutta en halunnut lopettaakaan. Jonkun ajan kuluttua selvisi, että viereisessä teltassa voisi nukkua, ja menin sinne nukkumaan ehkä reiluksi puoleksi tunniksi.

Uni auttoi jälleen. Herättyäni aloin jälleen laittamaan tavaroita kasaan ja kroppa tuntui hyvältä.

98-116 km
Super Colletilta noustiin ensin reilu 400 m ja sen jälkeen oli pienempää polkua ja pientä laskua seuraavat 7 km. Tämä osio meni helposti ja tuntui, että nythän tämä taas lähtee. Sitten oli vuorossa reilun 900 m tiukka nousu ja siihen käytännössä loppui oma matkani. Nousu tuntui jälleen kestävän ikuisuuden ja se hiljalleen jauhoi jalat loppuun. Kun lopulta pääsin huipulle, olin aivan kuollut. Pidin pienen tauon huipulla ja lähdin sen jälkeen raahustamaan alas. Tässä kohtaa en enää liikkunut mitenkään hyvin, vaan eteneminen oli alamäestä huolimatta sellaista 2-3 km/h raahustamista. Samalla huomasi, että mieli ei ollut enää mitenkään skarppina, vaan alkoi hiljalleen sumentua.

Matkalla pohdin vaihtoehtojani. Laskin, että maaliin olisi matkaa 28 km. Se ei tuntunut mitenkään ylivoimaiselta, vaikkakin vaikealta. Nousumetrejä olisi kuitenkin vielä 1300-1400 m. Ei paljoa, mutta kuitenkin sen verran, että sen hetkisillä jaloilla se tuntui mahdottomalta ajatukselta. Mietin, että jos oma väsymys menee tästä vielä askeleenkin pidemmälle, en enää ollut varma pystynkö täysin pitämään huolta itsestäni tai olenko täysin kontrollissa. Ja mietin, että jäljellä olevat nousumetrit voisivat hyvin viedä väsymyksen yli sen rajan, minkä jälkeen ei enää ole turvallista liikkua.

Jälkikäteen on vaikeaa enää tavoittaa sitä olotilaa, kun on aivan poikki. Kun lopulta pääsin Val Pelousen huoltopisteelle, ilmoitin keskeyttämisestä ja sen jälkeen kävelin autolle. Pari minuutin jälkeen taisin olla unessa. Yhteensä matkaa siis 33 h ja 116 km / noin +9000 m.

Pidän paljon reitin perusajatuksesta: kuljetaan vuoriston päästä päähän ja katsotaan mitä tulee vastaan. Se tekee reitistä luonnoltaan monipuolisen. Periaatteessa Le Pleynetin jälkeen on mahdollista hiljalleen lisätä vauhtia, ja Val Pelousen jälkeen vielä enemmän – jos vain on jalkoja. Edes kärjellä niitä ei vauhdin perusteella ole juuri ollut, vaikka reitti tänä vuonna oli hieman helpompi kuin normaalisti.

Voittajan, Christophe Anselmon, väliajat. Ei ole kiirettä pidetty.

Jälkikäteen on tullut väistämättäkin pohdittua oliko keskeyttäminen oikea ratkaisu. Ajattelen kyllä edelleenkin, että siinä kohtaa se oli oikea päätös, vaikka keskeyttäminen harmittaa edelleen. Jonkunlaisena yhteenvetona voi sanoa, että niillä korteilla mitä kisassa oli käytettävissä, olen kohtuullisen tyytyväinen omaan suoritukseeni. Vähän toisen tyyppisessä kisassa samalla valmistautumisella oltaisiin pärjätty huomattavasti paremmin. L’Echappée Belle vaatii kuitenkin erityisesti lihaskestävyydeltä sellaista tasoa, että sitä on vaikeaa saavuttaa muuten kuin liikkumalla paljon vuorilla.

Täytyy tosin myöntää, että jo pari päivää kisan jälkeen aloin pohtimaan, jos kuitenkin lähtisin mukana myös ensi vuonna. Jotain jäi hampaankoloon ja lisäksi olisi hienoa päästä näkemään Croix du Belledonne, Col du Moretan sekä reitin loppuosa. Suurin kysymysmerkki tällä hetkellä on se, miten treenata lihaskestävyys paremmaksi. Jos siihen löytyy toimiva ratkaisu, Belledonnen vuoret voisivat kutsua ensikin vuonna.

Mitä seuraavaksi?

Tänä viikonloppuna kisattiin Chamonixissa jälleen UTMB. Ei ehkä ihme, että kisan seuraamisen ohessa omat ajatukseni olivat vuoden takaisessa kisassa sekä keskeytyksessä.

Vuoden sisään takana on nyt kolme epäonnistunutta kisaa: keskeytys UTMB:llä ja Mont Blanc 80:llä sekä maaliin sinnittely Madeiralla. Päälle voisi vielä laittaa puolen vuoden jakson maaliskuusta elokuulle, kun juoksu ei muuten vain ole kulkenut niin hyvin kuin toivoisi, mutta se on pienempi huoli. (Tällä hetkellä näyttää, että suunta on taas ylöspäin).

Juhannuksen Mont Blancin jälkeen ajattelin, että heitän pitkillä kisoilla sorsia ja kokeilen vaihteeksi lyhyitä 20-40 km vuorikisoja. Jos kisa ei suju, siitä ainakin palautuu nopeammin ja voi suunnitella seuraavaa. Mutta tietenkin UTMB:tä seuratessa mieleen hiipi ajatus, että jos kuitenkin vielä lähtisi.

Ongelma on tällä hetkellä ennen kaikkea henkinen. En epäile ettenkö voisi saada itseäni pitkien kisojen vaatimaan fyysiseen kuntoon; henkisesti epäonnistumiset ovat kasvattaneet muurin ilmoittautumiselle. Epäonnistunut kisa jättää epäonnistumisen tunteen lisäksi tunteen, että kisassa ei ollut hauskaa. Kun tämä toistuu tarpeeksi monta kertaa, tulee väistämättäkin mieleen, että antaa olla. Epäonnistumiset vahvistavat toisiaan, vaikka kuinka olisi tiedostanut syyt epäonnistuneille kisoille.

Vastaava mekanismi tietenkin toimii myös toisin päin. Onnistuneesta kisasta olisi helppoa jatkaa seuraavaan ja nälkä vain kasvaisi matkalla.

Mont Blancin kisan alkuvaiheessa katselin, kun Mont Blancin massiivi alkoi erottua hämärästä auringon noustessa. Mietin silloin, että ihan sama mitä kisassa myöhemmin tulee vastaan, pelkästään tuo näky jättää kisan saldon plussalle. Varsinkin keskeytystä vasten tuo muisto on jäänyt hyvin voimakkaaksi, eikä muisto kisastakaan tietenkään ole yksiselitteisen positiivinen.

Eilen UTMB:n voittajaa odotellessa mietin jo, että jos ensi vuonna saisi kasaan 10 ITRA-pistettä, voisin olla kahden vuoden päästä mukana UTMB:llä. Katsoin jopa jo vähän kisojakin. Mutta samaan aikaan on kuitenkin vielä myös olo, että anti olla.

Onneksi asiaa ei tarvitse päättää vielä nyt.

Mont Blanc 80 km

Juhannusviikonloppuna kisattiin Chamonixissa Marathon du Mont Blanc. Eri matkoja oli tarjolla vertikaalitonnista 82 km mittaiseen vuoriultraan asti. Olin viime joulun alla ilmoittautunut pisimmälle matkalle. Halusin päästä taas Chamonixin poluille ja 82 km ympäri Chamonixia näytti siihen loistavalta ratkaisulta. Mutta eihän kisa ihan suunnitelmien mukaan mennyt.

Valmistautuminen

Kisaa edeltävä jakso oli parhaimmillaankin rikkonainen. Kroppa kyllä palautui hyvin huhtikuun Madeira Island Ultra Trailista, mutta koko jakson ajan jatkunut siitepölykausi sotki vielä kuvioita. Yleensä allergia on helpottanut kesäkuun alkupäivinä koivun kukinnan loputtua. Tällä kertaa kukinta oli alkanut myöhässä ja hengitys aukesi oikeastaan vasta siinä vaiheessa kun sai Ranskassa ilmaa keuhkoihin.

Chamonixiin tultaessa ei siis voinut puhua mistään huippukunnosta, mutta muutama jotenkin normaalisti sujunut treeni kertoi, että kunto oli ihan kohtuullisella tasolla. Ja kun pidempiä matkoja on jo jokunen tullut juostua, en ollut jaksamisesta erityisen huolissani.

Etukäteen olin eniten huolissani säästä. Elokuun lopussa UTMB:llä oli helteistä ja odotin, että samoin voi olla myös nyt. En ole koskaan erityisen hyvin sietänyt hellettä ja arvelin, että jos jonkin kanssa tulee ongelmia, se on aurinko.

Reitti

82 km mittaiselle reitille on pakattu 6000 nousumetriä ja saman verran laskua. Reitti tekee kierroksen Chamonixin laakson ympäri, käyden korkeimmillaan vajaassa 2500 metrissä, ja palaa sitten takaisin Chamonixiin. Jo profiilin perusteella reitti näytti etukäteen hauskalta: vaativa, mutta ei mitenkään ylitse pääsemätön.

Etukäteen reittiä kuvattiin myös tekniseksi. Odotinkin, että reitti on teknisempi kuin UTMB, joka ei ole lainkaan tekninen, mutta kuitenkin melko juostava.

Kisa

Kisa jäi kesken vähän puolen välin jälkeen Chatelardin kylään. Kuten etukäteen olin pelännyt, aurinko ja lämpö koituivat turmioksi. Ennen Chatelardia oli ensin melkoisen brutaali nousu Emossonin padolle sekä sen jälkeen parin kilometrin mittainen lasku padolta kylään. Jo aikaisemmin päivällä minulla oli alkanut jonkun verran särkemään päätä ja laskun aikana olon täydensi vielä pahoinvointi. Päivän kuumin vaihe oli alkamassa ja totesin, että ennen jatkamista täytyy tehdä tilannearvio jatkamisesta. Seuraavaksi olisi ollut vuorossa 1200 m nousu Tete de l’arolettelle ja seuraavalle huoltopisteelle oli 12,5 km matkaa. Otin särkylääkkeen, lepäsin Chatelardissa tunnin verran. Kun olo ei merkittävästi parantunut, totesin, että jatkaminen ei välttämättä nyt ole järkevää. Lämpötila oli lähellä 30 astetta, vuorelle kipuaminen tuskin olisi parantanut oloa, enkä halunnut ottaa riskiä, että olen auringonpistoksen saaneena vuoren rinteessä kaukana huoltopisteeltä.

Yritin kisan aikana eri tavoin pitää kropan lämpötilan kurissa. Se tuntui myös onnistuvan ainakin sen puolesta, että sykkeet pysyivät hallinnassa koko kisan ajan.

Startti oli ollut klo 4 aamulla Chamonixin keskustasta, josta lähdettiin kipuamaan Breventille. Olin etukäteen päättänyt, että otan alkupuolen kevyesti ja yritän varoa kuluttamasta liikaa voimia auringossa. Tämän takia jättäydyin tahallani startissa aika taakse. Jälkikäteen ajatellen ei olisi sentään ihan niin taakse kannattanut jättäytyä. Jumitin alkupuolella aika paljon hitaampien takana. Reitti kapeutui Breventin nousussa jo muutaman kilometrin jälkeen kapeaksi poluksi jolla ei juuri ollut mahdollisuuksia ohittaa ketään. Lopulta pääsin vasta noin 20 km tienoilla menemään jotenkin omaa vauhtia.

Olin jo ennen kisaa päättänyt, että yritän tehdä ennen kaikkea ehjän suorituksen, enkä aseta mitään aikatavoitteita. Kun hellettä oli luvassa, olisi ollut turhaa stressata ajan kanssa. Niinpä en hirvesti välittänyt, vaikka eteneminen oli alkupuolella hidasta.

Heti kisan alussa Breventin nousussa oli yksi kisan hienoimpia hetkiä, kun auringon noustessa Mont Blanc valkeni silmien eteen. Ja se on hieno näky. Muutamaankin kertaan tuli mietittyä, että voisin jäädä vain kivelle istuskelemaan ja katselemaan vuorta. Kuvat eivät lähellekään tavoita Mont Blancin upeutta.

Jalat olivat kevyet, ohittelin jatkuvasti hitaampia ja kaikki sujui alussa kuten pitääkin. Totesin aika nopeasti, että pidän kisareitistä. Reitti oli luvatusti tekninen, mikä oli vain hauskaa. Ehkä parhaiten reittiä voisi kuvata vuoristopoluksi. Välillä se oli hyvinkin kivikkoista, ja varsinkin joissain laskuissa sai ihan kunnolla varoa. Välillä taas reitti oli hyvinkin juostava. Kivikot eivät olleet mitään, mistä ei olisi juurakkoisissa metsissä juoksemalla tottunut,  mutta alamäissä tekniikka tuli kyllä paikoitellen vastaan. Pitäisi vain päästä enemmän juoksemaan kunnon laskuja.

Ennen kaikkea tuntui, että järjestäjät olivat halunneet suunnitella kaikin puolin hienon reitin.

Toinen reitiltä ehdottomasti mainittava kohta oli nousu Emossonin padolle sekä pato itse. Nousu oli vain noin 700 metriä. Se alkoi helppona, mutta muuttui pian hyvin brutaaliksi. Jyrkkä, hidas ja kesti ikuisuuden. Tuntui, että lähinnä kivuttiin kalliota ylös, eikä niskaan paistanut aurinko juuri auttanut. Äkkiseltään en muista kisoista toista yhtä tiukkaa nousua. Olin (ja olen) fiiliksissä siitä, että niin tiukka nousu on otettu reitille mukaan, vaikka se kyllä oli monelle kuolemaksi.

Lopuksi

Pari päivää kisan jälkeen olen vieläkin huonolla tuulella keskeytyksestä. Keskeytyksen lisäksi ärsyttää se, että vaikka yritti huomioida kuumuuden, se ei siltikään auttanut. Jälkikäteen arvioiden on myös jännää huomata miten selvästi helteessä suorituskyky hiljalleen laskee vaikka sykkeet ovat hallinnassa.

Tällä hetkellä tuntuu, että pidemmät kisat saavat nyt hetkeksi jäädä. Vuoden sisään oikeastaan mikään kisoista ei ole mennyt suunnitelmien mukaan. Nyt voisi olla parempi keskittyä vaihteeksi lyhyemmille matkoille. Toisaalta, pakko myöntää, että Mont Blanc 80 km jäi kaivelemaan. Reitti oli niin hieno, että sinne täytyy vielä joskus päästä mukaan. Kesällä saa kuitenkin varautua siihen, että lämpötila voi olla lähellä 30 astetta. Se ei varsinaisesti houkuttele kisaamaan.

Madeira Island Ultra Trail

Ennen kisaa
Viime syksyn UTMB:n jälkeen blogi on viettänyt hiljaiseloa. Siihen oli syynsä: ensiksi UTMB:n jälkeen seurasi ehkä syvin motivaatiokuoppa missä olen ollut. Vaikka hiljalleen palautumisen edetessä palasin juoksun pariin, varsinkin uusi tavoitteenasettelu on ollut vaikeaa ja mahdotonta innostumista on ollut vaikeaa löytää.

Toinen syy tauolle oli se, että ei oikeastaan ollut hirveästi kerrottavaa. Alkusyksyllä pari peräkkäistä sairastumista toivat melkein kuukauden juoksutauon. Sairastumiset yhdistettynä palautumiseen tekivät sen, että syyskuusta lokakuun loppupuolelle ei juuri kertynyt kilometrejä ja ainakin tuntui siltä, että kuntoa täytyi alkaa rakentaa melko tyhjästä.

Alkuvuonna harjoittelu alkoi kuitenkin taas sujua. Jossain vaiheessa sain ajatuksen, että voisin yrittää kerätä vuoden 2018 UTMB:tä varten pisteet tämän vuoden aikana, mikä käytännössä tarkoittaa kolmea vähintään 5 ITRA pisteen kisaa. Kisoiksi valikoituivat MIUT Madeiralla sekä 80 km matka Mont-Blanc Marathonilla juhannuksena. Ajattelin, että Madeiralle olisi hauskaa palata kolmen vuoden tauon jälkeen ja samoin Chamonix vuorineen houkutteli takaisin. Kolmas tarvittava kisa on vielä hakusessa.

Huhtikuuhun tultaessa aloin olla aika luottavainen siitä, että MIUT voisi sujua ihan hyvin. Siitepölykausi oli alkanut normaalia aikaisemmin ja se vei parhaimman terän pois maaliskuun puolesta välistä alkaen, mutta sitäkin osasi jo odottaa. Kisan lähestyessä yleistuntuma oli, että kaikilta osin kunto on ainakin parempi kuin kolme vuotta sitten – kuten oikeastaan pitääkin.

Ennen kisaa ja kisan aikana totesin, että reittiä oli jonkun verran muutettu edellisestä kerrasta. Pääpiirteissään se kulki samoilla paikoilla ja lähes samojen huoltopisteiden kautta – kisan korkeusprofiilissa oli vain pieniä muutoksia – mutta nousuista oli tehty entistä kuluttavampia. Suurimmassa osassa nousuja oli nyt rakennettu erikokoisia pengerryksiä tai portaita, jotka tekivät nousemisesta raskaampaa. Nousumetrejä oli tullut kolmisen sataa lisää ja yksi uusi nousu, kisan jyrkin, oli tullut uutena mukaan.

Suunnitelma kisaan oli yksinkertainen: ensimmäisellä puolisko, jossa suurin osa nousuista on, kevyesti. Puolessa välissä hiukan pidempi huolto, sitten viimeinen pitkä nousu Pico Ruivolle ja Pico de Areeirolle. Viimeisellä, hyvin juostavalla kolmanneksella voi sitten vielä lisätä vauhtia, jos vielä tuntuu siltä.

Kisa

Startti oli tasan klo 12 perjantain ja lauantain välisenä yönä. Kerrankin tuntuma oli kisan alussa aika hyvä, kun se yleensä on ollut enemmän tai vähemmän tukkoinen. Olin tarkoituksella jättäytynyt aika taakse, koska ajattelin, että moni lähtee liian kovaa ja pääsen kuitenkin ohittamaan heidät myöhemmin. Virhe. Muuten hitaammista ei juuri ollut ongelmaa, mutta alamäet olivat aivan tukossa. Laskut olivat sen verran kapeita ja jyrkkiä, että yksi ihminen pystyi hyvin tukkimaan koko laskun. Ehkä ensimmäistä kertaa tuli kisassa olo, että laskut ovat hitaampia kuin nousut. Ja vielä Madeiralla, jossa nousut ovat hitaita. Ehkä noin 20 km tienoille täytyi selkeästi hidastella ja odotella laskuissa.

Aika monta kertaa tuli mietittyä, että portugalilaiset ovat ehkä maailman huonoimpia alamäkijuoksijoita. Maa on täynnä mitä mahtavimpia vuoria ja mäkiä, ja mitä niistä on opittu?

Joka tapauksessa etenin alusta lähtien mukavasti ohitellen ihmisiä ja ilman suurempia ongelmia. Aivan kuten oli suunnitellutkin. Menin huoltopisteistä lävitse kohtuullisen nopeasti. Pysähdyin lähinnä täyttämään pullot ja söin muutaman appelsiiniviipaleen. Edelleenkin MIUTin alkupuoliskon reitti menee älyttömän hienoissa paikoissa: sademetsän kaltaista vehreyttä; kuivaa ylänköä, joka yöllä on vähän aavemainen ja joku hieno harjanne, josta ei tekisi mieli pudota.

Muistan, kuinka noin puoli seitsemän tienoilla laskussa kohti huoltopistettä kuuntelin juostessa metsää. Ympärillä oli vielä aivan pimeää ja kuului vain edellä olevan juoksijan askeleet lehtien kahistessa. Sitten, klo 6.48, alkoi ensimmäinen lintu laulaa ja kohta muut seurasivat perässä. Aurinko nousi.

45 km jälkeen lähdettiin ehkä kisan hauskimpaan nousuun. Kahdella aiemmalla kerralla näillä tienoilla on ollut hyvin jyrkkä lasku, noin 35-45 asteen kulmassa rinnettä alas vesiputkea seuraillen. Tällä kertaa mentiin vastaavalla jyrkkyydellä vesiputken reunaa ylös. Nousumetrejä ei tullut kuin ehkä 300, mutta herranjestas kun nousu oli brutaali. Nousun jälkeen sai sitten nautiskella vuoren rinnettä kulkevaa hiekkapolkua, josta lopulta tultiin alas Curral das Freirasiin ja puoleen väliin kisaa.

Curral das Freirasissa olin suunnitellut pitäväni vähän pidemmän huollon. Tarkoittaen lähinnä sitä, että geelitäydennyksen ja varustehuollon lisäksi syön myös lautasellisen riisiä. Samaan aikaan totesin kuitenkin myös, että olen väsyneempi kuin mitä olin etukäteen ajatellut olevani tässä vaiheessa kisaa. En kuitenkaan huolestunut siitä vielä mitenkään vakavasti. Edessä oli enää kisan viimeinen pitkä nousu, 1200 m ylös Pico Ruivolle ja sen jälkeen reilu 5 km Pico de Areeirolle. Vaikka tiesin sen olevan kuluttava, sen jälkeen olisi jäljellä lähinnä alamäkeä ja helppoa polkua sekä pienempi 500 m nousu.

Lopulta tästä 16 km etapista tuli tämän kisan vedenjakaja. Vielä Curral das Freirasissa ajattelin, että olisi hyvät mahdollisuudet 19.XX-20.XX h loppuaikaan. Uudella reitillä siihen voisi hyvin olla tyytyväinen. Mutta ihan ei mennyt tällä kertaa niin.

En ihan tarkkaan tiedä missä vaiheessa hajoaminen tapahtui. 10 km Pico Ruivon huipulle sujui vielä jotenkin, tosin entistä väsyneempänä. Pico Ruivon ja Areeiron välinen matka oli jo kuitenkin puhdasta kuolemanmarssia. Olin juonut tarpeeksi ja energiaa oli, mutta se ei auttanut. Pico de Areeirolla torkuin 30-40 minuuttia ja vasta sitten pystyin taas jatkamaan matkaa. Tämän jälkeen oli selvää, että mitään järkevää aikaa on turhaa yrittää tehdä. Kunhan selviytyy maaliin.

Näkymiä Pico Ruivolta.

Unien jälkeen eteneminen alkoi jotenkin taas sujua, vaikka seuraavat 14 km menivät aika hitaasti. Kevyttä juoksua välillä kävellen ja hieman toipuen. Viimeinen 500 m nousu Poison huoltopisteelle tuntui melko työläältä, mutta sen jälkeen oli enää 25 km maaliin. Tässä vaiheessa ajattelin, että nyt saa riittää. Joko juoksen maaliin tai sitten jään matkalle. Ja sitten kun kerran lähti kunnolla juoksemaan, niin se taas alkoi sujua.

Loppumatkassa ei oikeastaan ollut enää mitään ihmeellistä. Juoksu kulki oikeastaan ihan kohtuullisella vauhdilla ja ohittelin jälleen muita hyytyneitä. Ehkä 15 km ennen maalia laskeutui jälleen yö. Erityisesti täytyy kuitenkin mainita toiseksi viimeinen etappi Laranosta Ribeira Secaan, joka kulki pitkän pätkän Madeiran pohjoispuolen kallioiden reunassa kulkevaa polkua pitkin. Tämä oli uutta edelliseen kertaan nähden. Toisella puolella alla kuohui meri, toisella puolella oli kallioseinämä. Ympärillä oli laumoittain ilmeisesti cory’s shearwater –lintuja pitämässä outoa ääntään. Reitin ehdottomia huippukohtia, joka varmaan olisi ollut vielä hienompi, jos olisi ollut valoisaa.

Viimeiset kilometrit juostiin Machicoa ympäröivää levadaa, joka oli jälleen melko tylsää. Sitten tulin maaliin. Aika taisi olla 23 h 8 min.

Jälkipuinti
Kisan lopputulos ei oikein ollut sitä, mitä tulin hakemaan. Sitä ei oikein pääse pakoon. Edellytyksiä parempaan olisi ollut, mutta tällä kertaa kävi näin.

Mitään selvää syytä kanttaamiselle en ole keksinyt. Todennäköisin syyllinen ehkä on aurinko ja lämpö. Vaikka sää ei ollut helteinen, kropalla on kuitenkin totuttelemista Suomen nollakelistä Madeiran reiluun kahteenkymmeneen asteeseen.

Viikko kisan jälkeen huomaan eniten muistelevani sitä, kuinka hieno MIUTin reitti on, kaikilta osin. Vaativa, kyllä, mutta myös luonnoltaan todella hieno. Ja kun järjestelytkin pelaavat hyvin, niin ei tätä voi kuin suositella.

UTMB – DNF

Ultra Trail de Mont-Blanc päättyi lopulta keskeytykseen La Foulyssä, 110 km kohdalla. Mitä tapahtui?

Startti

Perjantai oli odotetusti kuuma. Lämpötila oli noin 30 asteessa, mutta ennen starttia tunnelma oli hyvä. Kaikki oli mennyt kuten pitääkin ja nyt täytyi vain juosta. Otin startin tarkoituksella rauhallisesti. En edes yrittänyt päästä etupäähän joukkoa, ajattelin, että jumiutumalla hitaampien taakse en turhaan lähde keulimaan alussa.

Yhtään liikaa hehkuttamatta, UTMB:n startti on ehkä hienoimpia kokemuksia juoksu-urallani. Näytti kuin reitin varrelle olisi kerääntynyt koko Chamonix hurraamaan ja ihmiset muodostivat ehkä 1-2 km mittaisen käytävän, jota pitkin juostiin. Ihan sanoin kuvaamatonta. Esimerkiksi Pariisin maratonillakin on ollut huiman hienoja kannustajia, mutta Chamonixissa ihmiset olivat lähempänä ja tuntuivat enemmän elävän mukana. Vaikka polkujuoksu on viime vuodet ollut nosteessa, on se silti lajina melko marginaalinen. Äkkiä Chamonixissa oli paikassa, jossa vuorilla juoksentelu on täysin arkipäiväistä ja tavallista.

Les Houches – St. Gervais – Les Contamines (8-31 km)

Les Houchesiin asti juostiin tietä pitkin ja sen jälkeen oli vuorossa ensimmäinen nousu. Tylsä, mutta ihan ymmärrettävä ratkaisu, jotta väkeä saatiin edes hiukan hajotettua. Sittenkin eteneminen oli pitkään jonossa juoksemista ja aika puuduttavaa. Tässä vaiheessa kaikki kuitenkin sujui kuten pitääkin, kevyesti ja helposti.

Näiltä kilometreilta minulla ei ole juuri muistikuvia. Reitti kulki ensin metsässä ja sen jälkeen yö alkoi laskeutua. Maisemia ei juuri ollut katseltavaksi. Odotin, että porukka hajoaisi sen verran, että saisi edetä rauhassa.

Les Contaminesia lähestyttäessä yksi hieno hetki oli, kun reitti tuli polulta tien päähän ja äkkiä ympärillä oli helposti pari sataa ihmistä kannustamassa. Kymmeniä autoja oli jonossa tien päässä, lisää tuli koko ajan. Ihmiset olivat vain ajaneet kannustamaan keskelle metsää ja ei voinut kuin ihmetellä mistä he ilmestyivät.

Illalla ja yöllä kylään juokseminen oli hämmentävää. Järjestään tuntui, kuin koko kylä olisi kerääntynyt kannustamaan ja hurraamaan. Ei puhettakaan mistään hissuttelusta kylän laidalla – lapsia myöten kaikki olivat yöllä seuraamassa juoksijoita. Ja kannustusta riitti kaikille. Usein juoksukilpailuissa ihmisten suurin mielenkiinto juoksijoihin lakkaa kärjen mentyä ohitse. UTMB:llä ihmisten kannustuksen intensiteetti oli ihan uskomaton. Kärki varmasti ja ansaitusti sai suurimmat aplodit, mutta samaa intoa tuntui riittävän kaikille.

Näillä tienoilla helle alkoi vaikuttaa. Vaikka olin edennyt rauhallisesti ja tarkoituksellisen kevyesti, kroppa alkoi olla sen verran lämmin, että syke tahtoi koko ajan nousta turhan korkealle, eikä tullut alas. Kun oikein muuta ei voinut, yritin vain edelleen ottaa kevyesti ja ajattelin, että yön viilentyessä myös syke tulee tipahtamaan.

La Balme – Cormayeur (39-79 km)

UTMB:n reitillä on neljä nousua, jotka nousevat lähelle 2500 metriä. Ensimmäisille, Col du Bonhommelle, Col de la Seignelle sekä Col des Pyramides Calcairesille lähdetään nousemaan Les Contaminesin jälkeen. Eteneminen Bonhommelle oli edelleen melkoista jonossa taapertamista, mutta hiljalleen eroja syntyi enemmän. Pahaksi onneksi satuin kohtaan, jossa ympärillä tuntui koko ajan olevan brittejä. Heidän oli myös pakko jakaa keskenään kaikki kuulumiset kohdatessaan toisen britin. Myönnän olevani sen verran epäsosiaalinen, että kisan kuluessa en juuri jaksa rupatella toisten kanssa. Askeleet, keppien metallisten kärkien kolahtelu kiviä vasten, ajoittainen veden solina tai toisen juoksijan raskas hengitys nousussa ovat kaikki äänet mitä kaipaan. Tätä vasten britit olivat todella rasittavia. Jossain vaiheessa joku heistä laittoi itsekin merkille brittien runsauden ja toinen nokkelana vastasi sen johtuvan Brexitistä. Olipa hauskaa.

Bonhommen nousussa laitoin merkille, että jalat tuntuivat oudon voimattomilta. Eteneminen ei sinällään ollut hankalaa, mutta se ei kuitenkaan ollut niin kevyttä kuin sen olisi vielä tässä vaiheessa pitänyt olla. Joskus La Balmen huollon jälkeen, ennen huippua, mietin, että reilun 40 km jälkeen tuntuma on sellainen kuin pitäisi olla 80 km jälkeen.

Bonhommelta tultiin alas reilu 900 metriä ja lähdettiin jälleen kipuamaan Col de la Seignelle. Edelleen, nouseminen ei ollut varsinaisesti raskasta, mutta ei myöskään niin kevyttä kuin sen olisi pitänyt olla. Tällä kertaa vihollisena oli kuitenkin ihan sietämätön uneliaisuus. Tuntui, että nukahdan kohta paikoilleni. Voisi kuvitella, että uneliaisuus yöllä on aivan normaalia. Mutta kilpailussa, en ole koskaan kokenut vastaavaa. Yleensä liike, viileä yöilma sekä pelkkä tieto kisassa olemisesta riittävät siihen, että olen mennyt helposti yön lävitse.

Nousu Seignelle kesti ikuisuuden. Jossain vaiheessa mietin, että olen ohittanut huipun huomaamatta ja olen jo nousemassa Pyramidesille. Mutta tietenkään en ollut.

Jälkikäteen ajatellen, sekä jalkojen voimattomuus että uneliaisuus yöllä olivat luultavasti molemmat seurausta helteestä. Vaikka varsinaisia, kouriintuntuvia ongelmia ei perjantai-illan ja yön aikana ollut, helle söi kropan kestävyyttä, mitä lauantaina olisi tarvittu.

Seuraavalle huipulle, Col des Pyramides Calcairesille noustessa mieleen jäi kuva, jossa (saattoi olla) vapaaehtoinen ohjaamassa juoksijoita kohti ruohikkoista nousua. Maa oli vetinen jostain läheisestä purosta. Ehkä kymmenen metrin päähän vapaaehtoisesta, ylärinteeseen, joku juoksija oli käpertynyt nukkumaan.

Seignen sekä Pyramidesin huiput yllättivät molemmat olemalla muuta reittiä teknisemmät. Ei mitään mahdotonta, mutta selvästi piti katsoa enemmän eteensä kuin muuten. Seignellä oli isoa kiveä joiden keskellä loikittiin, Pyramidesilla puolestaan reilua kivirakkaa, joka oli kohtuullisen rasittavaa. Sanottakoon, että muuten reitti oli kyllä niin sileää polkua, en tiedä kehtaako sitä edes poluksi sanoa.

Pyramidesiltä tultiin jälleen alas 500 metriä, jonka jälkeen oli vielä nousu Arête du Mont-Favrelle, josta lasketeltiin alas Courmayeuriin. Mont-Favrelta laskeutuessa aurinko nousi ja pääsi oikeastaan ensimmäisen kerran kisan aikana katsomaan maisemia. Ja olivathan ne hienoja.

Auringonnousu Arête du Mont-Favrelta laskeutuessa.

Sama paikka kuin edellisessä kuvassa, toiseen suuntaan.

Courmayeurin huollon olin asettanut itselleni eräänlaiseksi taitepisteeksi, johon pitäisi päästä aika kevyesti ja helposti. Muuten toisesta puolikkaasta tulisi varmasti vaikea. Nyt tuntuma ei ollut helppo. Kun 40 km tienoilla mietin, että tuntuma vastaa 80 km juoksua, 80 km kohdalla kroppa tuntui olevan jo 124 km kohdalla Champex-Lacissa.

Toisaalta, mitään varsinaisia ongelmia ei ollut. Voimattomuutta ja yön uneliaisuutta lukuun ottamatta olo oli edelleen ihan hyvä. Illan ja yön aikana olin myös ohittanut melko reippaasti porukkaa. Ensimmäisellä väliaikapistellä Le Delevretissä 14 km kohdalla olin sijalla 1232, Courmayeuriin tulin sijalla 323. Arnouvazissa 96 km kohdalla olin sijalla 272. Tämän jälkeen tuli loppu.

Courmayeurissä pidin myös kisan ainoan pidemmän huollon. Söin lautasellisen pastaa, reppuun lisää geelejä, istuin alas. 25 minuuttia ja eteenpäin.

Courmayeurin jälkeen noustaan 800 metriä Refuge Bertonelle. Alkuosa noususta meni hyvin puiden suojassa, mutta loppumatkasta auringolta ei ole mitään suojaa. Muistan ajatelleeni, että nyt on kuuma. Seuraavat 12 km olivat maastoltaan kohtuullisen tasaista, ennen pientä laskua Arnouvazin huoltoon, josta noustaan vielä kerran 2500 metriin Grand col Ferretille. Eteneminen oli edelleen tasaista, vaikka vauhti oli jo selvästi hiipunut. Vaikka oli kuuma, olo oli ihan hyvä. Yritin vain viilentää itseäni kaikissa mahdollisissa paikoissa, joita ei tosin ollut paljoa.

Reilun kilometrin ennen Arnouvazia liukastuin puron penkalla. Vaikka tulin aika kevyesti maahan, kivet olivat sen verran teräviä, että sain haavan poskipäähän, polveen ja kämmeneen. Ei mitään vakavaa, mutta ainahan se on näyttävää tulla huoltoon naama veressä. Istuessani paikattavana lääkäri kertoi osallistuneensa pari kertaa Finlandia-hiihtoon.

Ruhjeiden paikkausta lukuun ottamatta Arnouvazin huollossa ei ollut mitään poikkeuksellista. Join ja täytin pullot, otin jotain pientä syötävää ja lähdin eteenpäin. Ajatukset alkoivat olla jo Champex-Lacissa, jonne olisi pitkä lasku Grand col Ferretin nousun jälkeen. Ferretin nousu alkoi pian huoltopisteen jälkeen ja oikeastaan saman tien nousussa oli selvää, että nyt kroppa ei enää toimi. Mitään dramaattista ei ollut tapahtunut, mutta kroppa oli äkkiä aivan voimaton. Paras sana kuvaamaan tuntumaa kropassa on ehkä tyhjä. Kaikki voima ja kestävyys vain oli poissa. Nouseminen Ferretille ei oikeastaan ollut nousemista, vaan raahautumista askel askeleelta.

Yleensä fyysisen uupumuksen kanssa voi ikään kuin neuvotella, tiettyyn pisteeseen asti. Uupumuksen voi siirtää syrjään tai päättää, että parempi kärsiä vähän enemmän nyt ja päästä nopeammin maaliin. Omalla tavallaan tässä on myös osa kestävyysjuoksun haasteesta, matkasta riippumatta. Kuka sietää parhaiten kipua ja uupumusta piiskaten itsensä suorituskykynsä rajoille. Tai yhtä hyvin sama näkyy maantiepyöräilyssä: miten irtioton kuluessa pyöräilijä raastaa itsestään kaiken mahdollisen irti, siinä toivossa, että ehtii maaliin ennen kuin pääjoukko ajaa hänet kiinni.

Nyt mitään mahdollisuutta neuvottelulle ei ollut. Kroppa vain ilmoitti, että tämä oli tässä. Sinällään olo oli muuten ihan hyvä. Energiasta ei ollut puutetta, olin juonut. Kroppa vain ikään kuin lopetti toiminnan.

Kun lopulta olin jotenkin raahautunut Ferretin huipulle, jäljellä oli vain laskeutua La Foulyyn ja keskeyttää. Lasku oli hirveämpi henkisesti kuin fyysisesti. Mitä lähemmmäs La Foulyä päästiin, sitä enemmän vastaan tuli kannustajia. ”Allez”, ”bon courage”, ”well done” kuului useammaltakin britiltä. Ja itse tiesi menevänsä keskeyttämään.

110 kilometriä.

Grand col Ferretiltä tultiin alas katsellen tätä.

Jälkipuinti

Kun kisan tapahtumia kävi mielessä lävitse, ei ollut vaikeaa keksiä, että 30 asteen helle oli kaiken takana. Ja että tapahtumaketju oli alkanut jo perjantai-iltana. Ei auttanut, vaikka yritin ottaa kevyesti. En muutenkaan ole mitenkään paras kestämään hellettä, ja nyt siihen ei edes ollut mahdollisuuksia totutella. Kroppa ei vain kestänyt.

Sanottakoon, että helle selvästi vaikutti kaikkiin. Tänä vuonna Ludovic Pommeret tuli voittajana maaliin tasan 22 tunnissa ja top 50:een pääsi ajalla 28 h 18 min. Voittoaika on UTMB:n historian hitain. Vertailun vuoksi, Francois D’Haenen reittiennätys vuodelta 2014 on 20 h 11 min ja tuolloin top 50:een pääsi ajalla 26 h 39 min.

Keskeytysprosentti oli huima 42,5. Kaikkinensa matkaan lähti 2556 juoksijaa, joista 1088 keskeytti tai ei selvinnyt cut-offeista.

Silti, keskeytys on aina keskeytys. Ja se tapahtui kisassa, johon on tähdännyt monta vuotta.

Lauantaista lähtien päällimmäisin tunne on ollut hyvin voimakas pettymys. Silti en tiedä mihin tarkalleen ottaen olen pettynyt. Edelleenkin olen sitä mieltä, että keskeyttämispäätös oli ihan oikea. Jos pelkällä päällä olisi voinut ajaa jalkoja eteenpäin, ne olisivat menneet.

Lopuksi

Kisassa kolmanneksi tullut Tim Tollefson tiivistää tässä aika hyvin, mitä järkeä koko hommassa on.

 

Ultra Trail de Mont-Blanc -ennakko

Reilu kolme vuorokautta jäljellä, ennen Ultra Trail de Mont-Blancin – tuttavallisemmin UTMB:n – starttia perjantai-iltana. Se on tähän astisista kilpailuista vaativin, 170 km ja +10 000 m Mont-Blancin ympäri, ja myös suurin ja arvostetuin.

Jostain syystä en ole jännittänyt kilpailua kovin paljoa. Ehkä enemmänkin vain keskittynyt. Jännittämisenkin aika voi vielä tulla, ehkä keskiviikkona ja torstaina, mutta tällä hetkellä tuntuu, että jännittäminen ei auta. Vaikka kunto olisi katastrofaalisen huono, enää sille ei voi tehdä mitään. Nyt on vain mentävä sillä mitä on.

Toisaalta, tässä vaiheessa startteja alkaa olla jo sen verran alla, että suurin pirtein tietää miten kaikki lähtee etenemään. Alun kiire ja adrenaliini tasaantuvat rauhalliseksi etenemiseksi, jota rytmittävät eri mittaiset nousut ja laskut, huoltopisteet ja energiageelit. Jossain vaiheessa laskeutuu yö, jossain vaiheessa voi katsella vuorelta laakson valoja sekä auringonnousua. Hiljalleen jalat alkavat olla yhä väsyneemmät, kunnes lopulta joutuu neuvottelemaan itsensä kanssa siitä, kuinka paljon kipua ja epämukavuutta on valmis sietämään. Kysymys on enemmän siitä, missä vaiheessa kilpailua kaikki tulee tapahtumaan kuin siitä, tapahtuuko sitä. Sitten tullaan maaliin.

Samaan aikaan UTMB:n startti – ja vielä enemmän maali – eivät voi olla mitään muuta kuin käsittämättömän huimia. Vaikka kuinka tietää mitä tulee tapahtumaan, se ei tyhjennä viiden vuoden kuluessa hiljalleen syntynyttä tunnelatausta. Suurin pirtein loppuvuodesta 2011 UTMB on välkkynyt hiljalleen realisoituvana tavoitteena. Siinä ehtii moneen kertaan nähdä itsensä maaliportin alla.

Kisastrategia tulee olemaan yksinkertainen: etene kevyesti Champex-Laciin asti 124 km kohdalle. Jos sen jälkeen vielä tekee mieli kiristää, sitten sen voi tehdä. Tarkoituksella en ole laskenut mahdollisia väliaikoja tai katsonut aiempien vuosien tuloksia. Sen sijaan Courmayeur reitin puolessa välissä saa toimia tarkistuspisteenä. Kun on päässyt sinne, voi suurin pirtein arvioida loppuaikaa.

Totta kai, olen kyllä arvioinut millaiseen aikaan suurin pirtein voisi olla mahdollisuuksia. Kohtuullisen hyvään, luulisin. Mutta luulen, että kun sekä reitti että matka ovat uusia ja kohtuullisen pitkiä, paras tulos syntyy pyrkimällä mahdollisimman tasaiseen suoritukseen, ei pyrkimällä saavuttamaan tietyt väliajat.

Ensimmäinen tavoite on päästä maaliin, silloinkin jos kroppa pettää.

Tämän hetken tietojen mukaan Chamonixiin on luvattu perjantaiksi ja lauantaiksi reipasta 30 asteen hellettä. Jos hyvin käy, perjantai-iltana yö laskeutuu sen verran nopeasti, että helteestä ei juuri ole haittaa. Lauantaina helle sen sijaan tulee hyydyttämään, mutta on mahdotonta sanoa kuinka paljon. Muutama edeltävä päivä Pariisissa, jonne on luvattu vielä kovempaa hellettä, ehtivät toivottavasti viedä pahimman terän lämmöstä pois, mutta saa nähdä.

Well, urheilujuhlan etenemistä voi seurata tämän linkin takaa, hakemalla kisanumerolla 1148. Kaikkein sitkeimmille pitäisi löytyä myös maalikamera, koska kaikki odottavat, että 100 mailin kisa ratkeaa loppusprintissä rinnan mitalla

NUTS Pallas 55

Jokunen vuosi sitten muistan miettineeni, että Hetta-Pallas -vaellusreitti olisi ehkä täydellisimpiä reittejä Suomessa järjestää polkukisa. Viime vuonna NUTSin porukka ystävällisesti tarttui toimeen ja tänä vuonna pääsin itsekin viivalle.

Valmistautuminen

Alkuvuodesta NUTS Pallas valikoitui kesän kisojen mukaan, kun haeskelin sopivia valmistavia kisoja UTMB:tä varten. Kisa oli sopivalla etäisyydellä sekä kevään Ultra Trail des Balcons d’Azurista, siitepölykaudesta että syksyn UTMB:stä. Ja vielä kun edellinen polkukisa Suomessa on tainnut olla vuoden 2013 Vaarojen ultra, oli kivaa päästä taas Suomessakin kisaamaan.

Kevät sujui treenien puolesta ihan odotetusti. Siitepölykaudella ei kulkenut yhtään, mutta siihen osasi jo asennoitua. Kesäkuun loppupuolella alkoi askel kulkea taas vähän paremmin ja Pallasta kohti lähdin ihan toiveikkaalla mielellä. Yleisesti ottaen tämän vuoden suuri teema harjoittelussa on ollut seurata, koska alkaa olla jälleen jotenkin vastaavassa kunnossa kuin ennen viime vuoden sairastumista. Kesäkuun loppupuolella vauhdit alkoivat näyttää siltä, että ollaan jo ainakin melko lähellä.

Reittikarttaa ja viime vuoden tuloksia katsellessa mietin, että 5 h 30 min olisi realistinen tavoite kisaan, jos kaikki sujuu hyvin.

Varusteet

Varusteet valikoituivat mukaan paljolti sen mukaan, että ne olisivat käytössä myös UTMB:llä. Kun sääennusteet alkoivat näyttää heikoilta, shortsien sijaan mukaan lähtivät 3/4 -trikoot, mitkä riittivät hyvin.

Kenkiä arvoin oikeastaan ihan starttia edeltävään iltaan. Vaihtoehtoina olivat Inov-8:n Trailroc 245:t, X-Talon 212:sta sekä Salomonin S-Lab Sense Ultra 5:t. Lopulta päädyin Sense Ultriin, lähinnä niiden parhaan rullaavuuden takia. Etukäteen mietin kyllä, miten kengät pärjäävät mudan ja märkien kivien kanssa – olosuhteissa joihin kenkiä ei olla lainkaan suunniteltu. Lopulta Sense Ultrat toimivat oikein hyvin. Pitoa oli ihan riittävästi ja kengät myös pumppasivat veden pois nopeasti.

Erityismaininta täytyy kuitenkin antaa Inov-8:n Stormshell -takille. Se piti vettä ja hengitti todella hyvin. Ihan täydellinen takki kurjiin olosuhteisiin. Missään vaiheessa kisaa ei tarvinnut vähentää tai lisätä vaatetusta, eikä vesi tullut lävitse.

Varusteet:
– North Facen 3/4 trikoot
– Goren kevyt hihaton paita
– Inov-8 Stormshell -takki
– Compressportin For Quad -reisikompressio
– Injinjin kevyet varvassukat
– Salomon S-Lab Adv Skin 12 -reppu
– Salomon S-Lab Sense Ultra 5 -kengät
– Garmin Fenix 2

Varusteet toimivat kuten pitääkin. Kaikki tarvittava, mutta ei yhtään liikaa tai ylimääräistä. Ja vaikka jalat olivat käytännössä koko kisan ajan märät, yhtään rakkoa tai hiertymää ei tullut.

Kisa

Lauantaina kisa-aamu valkeni hotellin ikkunasta kauniina ja lumoavana:

Ennuste lupasi, että koko päivän sataisi, välillä reippaastikin. Järjestäjät varoittelivat parhaimmillaan 20 m/s tuulesta tunturissa ja sumun ansiosta näkyvyyttä oli ehkä parikymmentä metriä. Lähes huonoin mahdollinen keli siis.

Toisaalta, lähtöä odottaessa mietin, että taivaalta ei sentään tule jäistä räntää. Sitten olisi jo voinut juokseminen alkaa syömään. Puhumattakaan kunnon helteestä, mikä olisi ollut lähes yhtä inhottavaa. Kelin osalta lopulta huoletti etukäteen eniten se, kuinka liukkaaksi  reitti muuttuu mutaisena ja märkänä. Mutaa ja vettä riittikin runsain mitoin ja nilkkoja myöten, mutta mikäs siinä. Oli oikeastaan aika hauskaa kirmata vesistöjen lävitse. Itse kisassa oikeastaan eniten häiritsi lopulta tuuli ja sumussa meinasin pari kertaa ajautua pois polulta. Sateesta ja mudasta ei ollut niin haittaa.

Startista lähdettiin kipuamaan Pallastunturia ylös. Oikeastaan alusta lähtien huomasin, että tuntuma oli aika tukkoinen ja nouseminen työläämpää kuin sen pitäisi olla. Taktiikkana oli kuitenkin ottaa alku kevyesti, niin en lähtenyt väkisin painamaan ja päätin katsella Pallastunturin jälkeen taas tilannetta.

Kuva: Onevision.fi/Juha Saastamoinen

Startista 20 km asti oli koko kisan turhauttavin vaihe. Juoksu ei kulkenut, pieniäkään mäkiä ei tuntunut hyvältä juosta ylös ja lisäksi aika nopeasti kävi selväksi, että oma polkutekniikka on ihan riittämätön Pallastunturin kivikoihin. Varsinkin laskuissa tuli otettua takkiin ihan kunnolla. Eteneminen oli siis hidasta ja tökkivää, eikä kunnon rytmiä saanut pidettyä yllä.

Kivoin vaihe alkupuoliskolla taisi olla Pallastunturin laskun loppupäässä. Vettä oli tullut niin paljon, että rinne oli pelkkää vesipeltoa. Toivoi vain, että veden alla ei olisi mitään mihin kompastuu ja sitten kirmasi menemään veden keskellä. Ei täällä etelässä tuollaisessa pääse leikkimään.

Aika tarkalleen 20 km kohdalla juoksu aukesi ja tuntui, kuin olisin vihdoin saanut vaihteen silmään. Ylämäet alkoivat mennä helposti juosten ja tästä eteenpäin oikeastaan vain ohittelin muita juoksijoita kisan loppuun saakka, kun alkumatkasta tuntui, että muut menevät ohitse. Hannukurun huollossa täytin pullot, sain muutamia mulkaisuja puoleeni kun kehuin säätä ja jatkoin matkaa parissa minuutissa.

Ehkä 30 km jälkeen reidet alkoivat tuntua jo selvästi väsyneiltä, mutta muuten vastaan ei tullut mitään suurempia ongelmia. Viimeiseen Pyhäkeron nousun loppuun sattui ainoa vähän heikompi hetki, kun reidet alkoivat varoitella krampeista ja samaan aikaan sumu oli sen verran läpipääsemätöntä, että täytyi hamuilla reittitolpalta toiselle. Pyhäkeron laskuun osui myös kisan ainoa kaatuminen, kun yksinäinen kivi ei ymmärtänyt, että sen paikka maailmassa ei ole minun kenkäni edessä. Tuloksena sääreen ja olkapäähän pieniä ruhjeita ja takkiin reikä, mutta ei mitään vakavampaa.

Pyhäkeron huollosta laskettelin pysähtymättä lävitse. Lopun tiepätkällä sain ohitettua vielä muutaman ihmisen, kunnes olin maalissa ajassa 6.05.42. Sijoitus 17.

Kuva: Onevision.fi/Juha Saastamoinen

 

Jälkipyykki

Täytyy todeta, että kyllähän sitä vähän parempaa aikaa lähti Pallakselta hakemaan. Kisan jälkeen myös tuntui, että polttoainetta jäi vielä ihan hyvin varastoon. Oikeastaan vain reidet olivat enemmän väsyneet, muuten kroppa tuntui kisan jälkeen kohtuullisen tuoreelta. Kisan jälkeen kilometriaikoja katsellessa tuli nopeasti selväksi, että eniten takkiin oli tullut nimenomaan laskuissa. Luulisin, että jos polkutekniikka olisi ollut kunnossa, loppuaika olisi ollut tavoitteen mukaan jossain 5.30 tienoilla, ehkä jonkun verran allekin. Että ainakin tietää missä on parannettavaa.

NUTSin porukalle täytyy antaa järjestelyistä täydet pisteet. Kaikki toimi kuten pitikin. Ehkä reittimerkkejä olisi paikoitellen voinut olla vähän useampia. Toisaalta vaellusreitin merkinnät olivat mukana tukena, eikä eksymisvaaraa käytännössä ollut. Huomaa kyllä, että järjestäjillä on hyvä rutiini kisojen vetämiseen.

Kunnon puolesta luulen, että tästä on ihan hyvä jatkaa kohti UTMB:tä. Vajaa viisi viikkoa vielä.

Trail des Balcons d’Azur

Trail des Balcons d’Azur oli paluu kisoihin reilun vuoden tauon jälkeen. Miten siellä meni?

Loppuvuodesta 2015 selvisi, että saan UTMB:n osallistumisen siirrettyä lääkärintodistuksella vuodelle 2016, kunhan käyn hakemassa vielä jostain kaksi pistettä lisää osallistumista varten. Aloin etsimään sopivaa kisaa keväältä – kriteereinä olivat lähinnä ajankohta sekä paperilla kohtuullisen helppo kisa. Valinta osui lopulta Cannesin vieressä Mandelieu-La Napoulessa kisattuun Trail des Balcons d’Azuriin. 80 km ja +3500 nousumetriä oli sopiva matka ja kevät on lähes parasta aikaa olla Etelä-Ranskassa. Samalla pääsisi näkemään taas yhden paikan lisää Ranskassa.

Treenien osalta alkuvuosi sujui aika hyvin. Helmikuun sairasteluja lukuun ottamatta vauhdit ovat hiljalleen palautuneet lähelle sitä, mitä ne olivat ennen viime vuoden sairastumista. Tosin peruskunnossa on edelleen vielä parantamista, mutta se tulee ajan kanssa. Ennen kisaa eniten mietitytti ehkä se, miten alkava siitepölykausi ehtisi vaikuttaa.

Kisan reitistä löytyi etukäteen vähän tietoa. Profiili, summittainen reittikartta sekä gps-jälki löytyivät, mutta ei mitään tarkempaa tietoa esimerkiksi reitin teknisyydestä. Profiilin perusteella odotettavissa ei näyttänyt olevan mitään kovin huolestuttavaa. 300-400 m nousuja, mutta ei mitään sen pidempää.

 

Mandelieu-La Napoule on pikkuinen rantakaupunki Cannesin vieressä. Suurinta osaa turisteja tuntuivat kiinnostavan lähinnä ympäröivät golf-kentät, mutta alueella tuntuu elävän myös vireä polkujuoksukulttuuri. Yleisesti ottaen kisan järjestelyt toimivat hirveän hyvin. Kun kyselin etukäteen sähköpostilla lääkärintodistuksesta, vastaus tuli nopeasti. Kisa-alueella ja huoltopisteillä kaikki toimi jouhevasti. Huoltopisteiltä löytyi vettä, Coca Colaa, kuivattuja hedelmiä, kakkua sekä muutamalta energiapatukoita ja juustoa. Perussettiä, mutta ihan riittävää.

Ennen kisaa ehdin juosta kaksi kevyttä lenkkiä kaupungin ympäristössä, jotka molemmat varoittivat, että kaikki ei välttämättä sujuisi kisassa ihan täydellisesti. Jätin matkaan lähtiessä osan allergialääkityksestä pois, koska Etelä-Ranskassa ei juuri tarvitse välittää koivun tai lepän siitepölystä, mutta en ottanut huomioon sitä, että kestää kuitenkin muutaman päivän ennen kuin siitepöly poistuu hengitysteistä kokonaan. Niinpä heti ensimmäisellä lenkillä Ranskassa hengitys meinasi leikata kokonaan kiinni. Hengitysvaikeudet toistuivat lievempinä taas seuraavana päivänä ja melkein arvasin, että jotain olisi odotettavissa myös kisassa. Kysymys oli vain, että kuinka paljon hengitysvaikeudet haittaisivat.

Oma suunnitelmani kisaan oli tehdä reipas ja tasainen suoritus. Olin jo etukäteen päättänyt, että UTBA saa olla lähinnä harjoituskisa. Siis, en ala hidastelemaan, mutta en myöskään ota itsestäni kaikkea irti.

Lähtö oli klo 5 sunnuntaiaamuna Mandelieu-La Napoulen rannalta. Ranskalaiseen tapaan porukka lähti reippaasti liikkeelle ja varsinkin ensimmäisessä nousussa kuuli, kuinka moni puuskutti väkisin ylös turhan kovaa. Pidin oman tuntumani kevyenä ja annoin ihmisten mennä ohitse. Ajattelin, että ohitan heidät kuitenkin myöhemmin.

Ensimmäisen noin 1 ½ tuntia sai juosta otsalampun kanssa. Aika nopeasti tieltä päästiin poluille. Ylipäänsä reitti oli siinä mielessä hyvin suunniteltu, että tiepätkiä ei ollut mitenkään ylettömästi. Asfalttia oli lähinnä joitain huoltopisteitä lähestyttäessä ja lisäksi jonkun verran metsätietä.

Ensimmäiset 20 km polku oli paljon pienkasvillisuuden ympäröimää hiekka- tai kalkkikiveä. Ei mitään mahdottoman teknistä, mutta kuitenkin huomasi, että alusta oli itselle hiukan vieras ja juoksin ehkä vähän turhankin varovasti. Muutaman kilometrin jälkeen myös huomasin, että syke tuntui puskevan koko ajan turhan ylös ja meni vk-alueelle sellaisessakin vauhdissa, mikä normaalisti on pk-alueella. Ensiksi ajattelin, että kyse on vain startin tuomasta adrenaliinipiikistä, mutta kun sykkeet eivät rauhoittuneet, aloin hiljalleen miettiä mitä asialle tekisi.

Mitään kovin selkeitä muistikuvia ei reitin alkupuoliskosta jäänyt. Ehkä 20 km jälkeen luonto muuttui metsäisemmäksi ja ryteikköisemmäksi. Reitti kulki vaellusreittien ulkopuolella olevilla pienillä poluilla, joita ei selkeästi käytetty ihan hirveästi. Välillä sai puskea pienten ryteikköjen lävitse, mikä oli melkoisen rasittavaa. Ensimmäisen tunnin jälkeen porukka alkoi olla jo hyvin hajaantunutta ja juosta sai aika rauhassa, vaikka ehkä minuutin sisällä aina oli edessä tai takana joku toinen. Ohittelin rauhassa vastaantulevia, mutta en sen enempää kiinnittänyt huomiota sijoitukseen.

40 km kilometriä lähestyessä alkoi olla selvää, että hengitys ei toiminut ihan normaalisti. Luulen, että kohonnut syke johtui pitkälle tästä. Hengitys ei onneksi leikannut kiinni missään vaiheessa, mutta happi ei myöskään kulkenut niin hyvin kuin olisi pitänyt. Kun asialle ei siinä oikein mitään voinut, jatkoin vain eteenpäin normaalisti. Yritin vain pitää sykkeen aika tarkkaan kurissa.

40-60 km välillä oli myös kisan ehkä rasittavin jakso. Reitti muuttui paikoitellen melko kivikkoiseksi. Polulla ei vain ollut paljon kiviä, vaan polku oli kiveä. Varsinkin, kun alamäissä oli paljon nyrkinkokoista irtokiveä, täytyi tunnustaa, että nyt ei tekniikka riitä kovin vauhdikkaaseen alamäkijuoksuun.

Noin 50 km asti olin edennyt 10 h loppuaikaa ennustavalla vauhdilla, mutta tämän jälkeen vauhti alkoi hiljalleen tippua. Edellä mainitut kivikot olivat tähän yksi syy. Toiseksi, kisapäivälle osui sopivasti yksi kevään ensimmäisistä hellepäivistä, vaikka etukäteen lämpötilaksi oltiin luvattu miellyttävämpää +18 astetta. Kun oma kroppa on vielä paremmin tottunut +5 asteen lämpötiloihin, +25 hyydytti ihan selkeästi.

56 km huoltopisteelle tultaessa pidin ainoan hitusen pidemmän huoltotauon. Aurinko ja pieni energiavaje painoivat ja hengitysongelmat ärsyttivät. Otin päivän toisen antihistamiinin sekä ibuprofeiinin, join reilusti nestevajauksesta huolehtiessa ja laskeskelin, että 24 km ei ole enää pitkä matka maaliin. Nousu huoltopisteelle sekä siitä ylös huipulle jäi mieleen ehkä kisan hauskimpana. Tai siis, nousussa alkoi jo olla vähän yritystä jyrkkyyden suhteen, kun muuten kisan nousut eivät olleet kovin jyrkkiä.

Reilusta 50 km eteenpäin 68 km asti reitti seurasi merkittyä vaellusreittiä. Alamäet olivat edelleen aika hitaita – muutaman kerran meni enemmän kalliolta alas kipuamiseksi kuin juoksemiseksi. Ehkä 65 km tienoilta pääsi taas laskettelemaan rennosti alas rantaan viimeiseen huoltoon ja viimeisen 11,5 km pätkän jälkeen olinkin jo maalissa ajassa 11 h 8 min ja sijalla 38.

Hengitysongelmat pois lukien kisa meni ilman sen suurempia ongelmia. Nousuissa tosin huomasi, että tuntuma kipuamiseen on ehtinyt hävitä aika hyvin. Samoin reidet olivat loppumatkasta jo melkoisen väsyneet. Mutta nuo eivät ole mitenkään yllättäviä asioita.

Reitillä hienointa olivat ehkä Välimerelle korkealta aukeavat maisemat. Välimeri vain on todella nätti. Muuten reitti oli maisemiltaan luokkaa ihan ok. Ei mitään järisyttävän hienoja paikkoja, ei tylsääkään, mutta hyvä läpileikkaus alueen luonnosta.

Tässä vaiheessa tämä oli hyvä paluu kisoihin. Nopeamminkin olisi päässyt, mutta nyt ei oltu aikaa hakemassa. Vajaan viikon jälkeen kroppa on myös lähtenyt palautumaan hyvin. Reidet olivat tavalliseen tapaan kipeänä pari päivää, mutta usein ne ovat olleet kisan jälkeen enemmänkin soossina. Vajaan viikon jälkeen kroppa tuntuu jo normaalilta, vaikka palautuminen onkin todennäköisesti vielä kesken.

Jos kaikki menee hyvin, toukokuun lopussa on seuraavaksi tarkoitus testata puolikkaan kuntoa Espoon iltajuoksussa. Ja heinäkuussa on vuorossa Hetta-Pallas. Sitä kohti!

Varusteet:
– Salomon S-Lab Advanced Skin 12
– Petzl Nao
– Black Diamond Ultra Distance Carbon Z
– Garmin Fenix 2
– Inov-8 Stormshell 150 (yllättäen pysyi repussa koko matkan)
– Inov-8 Trailroc 245

 

Kisakalenteri 2016

Vuoden 2016 kisakalenteri alkaa vihdoinkin olla selvänä. Ihan korkea aikakin. Tai no, kisat ovat olleet selvänä jo jonkin aikaa, mutta olen jostain syystä vältellyt kalenterin laittamista ulos. Kun viime vuoden toinen puolikas meni sairastaessa, edellisestä startista alkaa olla melko tarkkaan vuosi. Tässä alkaa jo ihan odottamaan, että saa jälleen lapun rintaan.

Vuoden 2016 kisat

1) Ultra Trail de Balcons d’Azur 80 km/+3550 m (huhtikuu)

Pikkukisa Välimeren rannalla Cannesin vieressä. Tarkoitus on ottaa tämä lähinnä harjoituskisana, ilman sen suurempia tavoitteita. Kroppa saa taas tuntumaa pidemmän matkan juoksemiseen ja samalla saan vielä puuttuvat 2 UTMB-pistettä syksyä varten.

2) NUTS Hetta-Pallas 55 km (heinäkuu)

Hetta-Pallas –reitin juokseminen on kangastellut mielessä useamman vuoden ja nyt se tuntui asettuvan hyvin kalenteriin. Ja on myös kivaa päästä taas kisaamaan Suomessa, kun edellinen Suomessa juostu pidempi kisa taitaa olla vuoden 2013 Vaarojen ultra.

3) Ultra Trail de Mont-Blanc 168 km/+9600 m (elokuu)

Järjestäjät suostuivat siirtämään osallistumisoikeuden tälle vuodelle, joten nyt on vuorossa uusi yritys. Yhtä aikaa hienoa päästä mukaan, mutta samalla vähän hirvittää lähteä mukaan yhdeksän kuukauden treenillä.

 

Pinnan alla kuplii vielä alkukesään joku puolikas. Helsinki Half Marathon on ollut vahvimpana ehdokkaana mielessä, mutta tällä hetkellä työt haittaavat harrastuksia sen verran että HHM ei luultavasti onnnistu. Jos siitepölykausi päättyy ajoissa, voisin lähteä katsomaan millainen kisa Espoon iltajuoksu on toukokuun lopussa.

Juoksu on viime kesän ja syksyn sairastelun jälkeen lähtenyt kulkemaan yllättävän hyvin. Alkuvuosi oli ensin pari kuukautta aika vahvaa kehitystä. Hiihtoloman tienoille osui viikon juoksutauko sairastelun takia. Sen jälkeen ei tahtonut sujua mitenkään reiluun kuukauteen, mutta nyt alkaa kulku taas löytyä yllättävänkin hyvin. Tänään meni 4 x 2 km vedot vauhdeilla 3.43-3.48 min/km + 1 km @ 3.33 min/km. Olin itsekin yllättynyt kuinka helppo tuntuma lopulta oli. Että tekeminen alkaa näyttää jo juoksultakin, varsinkin kun vain muutama viikko sitten olin tekemässä kuolemaa 2 km vetojen kanssa hitusen hitaammilla vauhdeilla.

Nyt sitten odotellaan siitepölykauden alkamista ihan kunnolla. Aiempia vuosia seuraten hengityksen pitäisi leikata kiinni ihan minä päivänä tahansa ja sitten ei taas kulje ennen kesäkuun alkua.