Vuorossa on jälleen blogin vuosittainen päivitys. Jälleen samasta kisasta kuin viimeksikin. Ja keskeytys tuli jälleen. Viime vuoteen nähden kisareitti oli venynyt viisi kilometriä ja jostain oli tullut muutama sata nousumetriä lisää. Speksit siis 149 km / +11 400 m. Keskeytysprosentti oli tänä vuonna tasan 50 %. 275 tuli maaliin ja 275 keskeytti.
Tänä vuonna kun näki reittiä kauniissa säässä, se oli vielä hienompi kuin vuosi sitten. Korkealla vuorilla menevä 40 km osuus välillä 25-64 km on ihan uskomattoman hieno ja kaunis.
Perimmäinen syy keskeytykselle oli se, että kun tänä vuonna reitiltä ei oltu tiputettu pois kahta kaikkein haastavinta pätkää, Croix du Belledonnea ja Col du Moretania, reitin vaativuus nousi myös vielä astetta kovemmaksi ja ennen kaikkea hitaammaksi. Oma kunto ei yksinkertaisesti riittänyt siihen, että reitin olisi läpäissyt kunnialla.
Aina voi jossitella, mutta luulen, että viimevuotinen reitti olisi mennyt nyt kunnialla lävitse.
Edellä mainittu 40 km osuus on kauneutensa lisäksi myös todella vaativa. Mietin kisan aikana useamman kerran, kuinka hienoa olisi, jos kaikki voisivat päästä tänne, mutta seuraavaksi tekisi mieli jatkaa, että mieti vielä ennen kuin lähdet. Osuudella on joitain hieman juostavampia pätkiä, mutta lähinnä se on kivikkoa, jossa välillä kivutaan isommilla lohkareilla tai sitten hypitään kiveltä toiselle rakkamaisessa pienemmässä kivikossa. Vaellusreitti, jota kisareitti seurasi, näkyi kivikoissa lähinnä siinä, että kiviin oli maalattu reittimerkkejä. Mitään varsinaista polkua ei kivikoissa juuri ole.
Omassa suorituksessa oli hyvää se, että liikuin nopeammin kuin vuosi sitten. Tosin, kun Croix de Belledonne oli mukana, aikaa meni kuitenkin enemmän. Yhdellä osuudella oli hieman ongelmia energian imeytymisen kanssa, mutta nekin ratkesivat. Ehkä viitisen kilometriä ennen Pleynetin huoltopistettä pyöräytin vielä nilkan. Nilkka ei mennyt niin pahasti, että se olisi saman tien lopettanut kisan, mutta kuitenkin niin, että se oli vielä seuraavana päivänäkin kipeä.
Pleynetissä 64 km kohdalla oli kisan suurempi huoltopiste. Tulin sinne aika tarkkaan 17 h tienoilla kohtuullisen hyvävoimaisena ja ylipäänsä paremmassa kunnossa kuin viime vuonna, tosin pari tuntia myöhemmin. Pleynetissä oli tarkoitus syödä ja sitten lähteä yötä vasten jatkamaan eteenpäin. Syödessä aloin kuitenkin laskeskella minkä verran aikaa menisi vielä maaliin. Suhteutin jäljellä olevaa matkaa jäljellä oleviin voimiin sekä etenemisvauhtiin ja sen myötä katkesi selkä. Bonuksena oli vielä se, että kun päivällä oli jälleen muistanut kuinka kivikkoinen reitti on, nousu ja lasku Col du Moretanille yöllä ei yhtään houkuttanut. Ei niinkään nousumetrien takia, vaan koska kyseessä on koko reitin ehkä vaikein osuus.
Painiskelin Pleynetissä itseni kanssa noin puolitoista tuntia. Mitä selkeämmin maaliin pääsemiseen vaadittu aika alkoi hahmottua, sen myötä motivaatio jatkaa väheni. Toinen tekijä oli, että aloin Pleynetissä palelemaan, enkä saanut itseäni enää edes sisällä lämpimäksi. Palellessa ei tullut oloa, että nyt on valmis jatkamaan matkaa. Tajusin myös, että jatkaminen olisi tarkoittanut kuolemanmarssia viimeistään seuraavana päivänä ja se ei tuntunut mielekkäältä. Reitti oli yksinkertaisesti liian kova mielekkäältä tuntuvaan suoritukseen. Yöllä arvioin, että maaliin pääseminen olisi vienyt vielä noin 20 h, mutta jälkikäteen muiden väliaikoja katsoessa tuo arvio oli vielä reilusti alakanttiin. Todennäköisesti aikaa olisi mennyt noin 27-29 h ja loppuaikana olisi ollut 44-46 h. 45 h loppuajalla olisi tänä vuonna ollut noin sijalla 125/550. Top 25:een olisi päässyt 35 h ajalla.
***
Mistä reitin hitaus tulee? Ensiksi ovat puhtaasti nousumetrit. Reitin 11 400 nousumetriä tarkoittavat keskimäärin 765 nousumetriä jokaista kymmentä kilometriä kohden. Toiseksi tulevat nousujen ja laskujen teknisyys. Kiveltä kivelle hyppely on jo sellaisenaan hidasta ja vastaavasti laskut ovat samalla tavoin hitaita. Erityismainintana tässä vielä Col du Moretan, jossa voittajaa myöten kaikki ovat käytännössä ryömineet eteenpäin. Kolmantena on kumulatiivinen rasitus, joka kertyy pitkästä suoritusajasta jo pelkän unenpuutteen takia. Käytännössä kaikki, joiden loppuaika on mennyt 40 h tienoille tai yli, ovat väliaikojen perusteella jossain vaiheessa joutuneet nukkumaan. Neljänneksi hitauden viimeisteli kisan toisena päivänä ollut 30 asteen helle. Reitin viimeisellä 50 km ei enää juuri nousta yli 2000 m korkeuteen ja sen myötä myös lämpötila pysyy korkealla. Reitin loppuosa on periaatteessa hyvin juostavaa ja alamäkivoittoista polkua, mutta käytännössä edes kärki ei ole enää edennyt tässä vaiheessa kävelyvauhtia nopeammin.
***
Kenellekään lajia seuraavalle tuskin tuli yllätyksenä, että Francois D’Haene voitti ylivoimaisesti ja teki siinä sivussa uuden reittiennätyksen 23 h 55 min. Jonkunlaisiin mittasuhteisiin ajan laittaa D’Haenen ennätys UTMB:llä (174 km / +9600 m) 19 h 01 min. Tai sitten Kilianin Hard Rock 100:n (162 km / +10 000 m) ennätykset 23 h 28 min sekä 22 h 41 min).
***
Omalta osaltani keskeinen virhe oli se, että lähdin enemmän juoksukisaan kuin kävelemään. Yliarvioin oman etenemisvauhdin. Vaikka tiesin reitin hitauden, se oli silti vielä hitaampi Croix du Belledonnen ja Col du Moretanin kanssa. Jos olisi asennoitunut 40+ h suoritukseen ja toisen vuorokauden kuolemanmarssiin, olisin luultavasti päässyt maaliin. Tosin se ei edelleenkään tunnu mielekkäältä suoritukselta. Pelkkä maaliin pääsy ei oikein missään kisassa ole motivoinut minua tavoitteena, vaan suorituksen pitää olla vähän vaikeasti selitettävällä tavalla kunnollinen. Kun siihen ei pysty ja eteneminen on enemmän raahustamista, mielekkyys häviää.
***
Harjoittelun osalta Echappée Belle melkein vaatii sitä, että pitäisi päästä liikkumaan erilaisissa kivikoissa nousuja että laskuja. Sen kautta saisi lisää rentoutta kivikoihin, mikä näkyisi vauhdissa ja turvallisuudessa. Ja tietenkin pitäisi päästä tekemään pitkiä, jyrkkiä nousuja ja laskuja. Juoksukunnon osalta olin tänä vuonna paremmassa kunnossa kuin koskaan, mutta Echappée Bellellä sillä ei ole kovin paljoa merkitystä. EB:n tekevät EB:ksi juuri kivikot ja pitkät, hitaasti jauhavat nousut.
Echappée Bellen kanssa taistelu saa riittää nyt ainakin joksikin vuodeksi. Belledonnen vuorille tekee kyllä mieli vielä palata, mutta ehkä ensisijaisesti vain treenaamaan ja ihailemaan vuoria. Pleynetistä tosin lähtisi lyhyempi 85 km matka, joka houkuttaisi. Col du Moretania lukuun ottamatta se on juostavampi ja sen myötä myös mielekkäämpi matkana.
Ainakin tällä hetkellä tekee mieli keskittyä enemmän noin 100 km tienoilla oleviin, juostavampiin vuoriultriin. Toki niissäkin on omat haasteensa, mutta lähtökohtaisesti vaikeammallakin reitillä voi odottaa pääsevänsä seuraavaksi yöksi sänkyyn nukkumaan.
***
Olen kirjoittanut tätä postausta nyt pari päivää. Se on venynyt, koska olo kisasta on ristiriitainen. Keskeytyksestä huolimatta siinä oli paljon hyvää. Ja vaikka kyseessä on epäonnistuminen, se ei tunnu täysin siltä. Kehtaan väittää, että Echappée Belle on yksi haastavimpia kisoja mitä suurin pirtein saman pituisena on ja se pehmentää pettymystä keskeyttämisestä. Mitä siis jäi plussan puolelle:
+ Nautin jälleen suunnattoman paljon Belledonnen vuorista ja luonnosta.
+ Oma vauhti oli kisassa parempaa kuin viime vuonna. Juoksukunto on parempi ja myös jalkojen lihaskestävyys oli parempi. Nousut sujuivat hyvin.
+ Tuntuu, että olen saanut ratkottua parina viime vuotena kisoissa vaivanneet energiaongelmat.
+ Kisassa pyörähtänyt nilkka on toipunut ihan hyvin. Jos olisin jatkanut, nilkka luultavasti olisi selkeästi huonommassa kunnossa.
Kehitettävää puolestaan on ainakin seuraavissa:
– Jalkoihin pitäisi vielä saada lisää voimaa ja kestävyyttä erityisesti jyrkkiin nousuihin. Vaikka nousut menivät, ne pitäisi saada menemään vielä helpommin.
– Lisää rentoutta kivikoihin ja erityisen teknisiin laskuihin. Ennen tätä ei skyrunning-kisoista ehkä kannata haaveillakaan.
(- Ainahan sitä voisi olla kaikin puolin paremmassa kunnossa. Jos EB:tä haluaa vielä joskus yrittää, kuntoa pitäisi saada vielä pykälä paremmaksi.)
Barkley Marathonsin Lazarus Lake joskus totesi hienosti, että haaste ei ole haaste ellei siinä voi epäonnistua. Kallistun vielä itse siihen suuntaan, että parempi yrittää ja epäonnistua kuin olla kokonaan yrittämättä. Tällä hetkellä olo on kuitenkin hieman ristiriitainen. Ärsyttää ja olen pettynyt siihen, etten päässyt maaliin, toisaalta keskeyttäminen ei kuitenkaan harmita. Niin kauan kuin tätä tekee ilokseen, tekemisen pitää olla mielekästä, vaikka välillä kärsisikin. Ja pitää tehdä kisoja jotka inspiroivat.
juoksuvarvas 