Tätä kirjoittaessa Espoossa juostaan 24 tunnin kilpailua. Ensimmäinen puolikas on kohta ohitse. Tässä muutamia kuvia tältä päivältä. Lisää tulee myöhemmin.
Edit: Lisätty kuvia.
Arkistot kuukauden mukaan: helmikuu 2014
Vuosi 2014
Kun kauden ensimmäiseen kisaan on vajaa pari kuukautta aikaa, suunnitelmat ovat jo hyvässä vauhdissa. Tällaista on luvassa tänä vuonna. Kauden kaksi ensimmäistä kisaa ovat siitä hauskoja, että molemmat ovat jo aikaisemmilta vuosilta tuttuja. Vuoriultrille valmistautuessa on aika paljon iloa siitä, kun tietää mitä on edessä.
Madeira Island Ultra Trail 115 km / +6800 m
Madeiran tekevät haastavaksi jyrkät nousut, jotka ovat järjestään 20 asteen tietämillä. Suurin osa nousuista sijoittuu reitin alkupuoliskolle, joten kun on ensin kiivetty 73 km matkalla 5800 metriä, sen jälkeen onkin enää maratonin verran kirmattavana vetreillä jaloilla maaliin. Voittajalla meni viime vuonna 15 h. Aikatavoite voisi olla unelmasuorituksella alle 18 h.
http://madeiraultratrail.com/pten/en-GB/
Zugspitz Ultratrail 100 km / +5420 m
Toiset juoksevat juhannuksena Alpeilla, toiset tekevät jotain muuta. Zugspitz oli vuonna 2012 ensimmäinen vuoriultrani ja nyt on hauskaa mennä katsomaan miten parissa vuodessa on kehittynyt. Reitti on hieno, teknisesti aika helppo ja kisa on saksalaisen täsmällisesti järjestetty. What’s not to like? Lisäksi on hauskaa nähdä miten Alpeilla kulkee sen jälkeen, kun ensin Madeiralla on viritetty jalat nousukuntoon.
Aikatavoite voisi olla alle 16 h.
http://en.zugspitz-ultratrail.com/
Vuorikisojen jälkeen olen ajatellut keskittyä loppukesän ja alkusyksyn lyhyisiin kisoihin. Toki niitä on tullut juostua jo nyt treenimielessä. Ajatuksena on kehittää nopeutta, juosta ainakin pari puolikasta ja viilata ennätystä uusille numeroille. Varmoja kisoja en ole lyönyt vielä kalenteriin, mutta loppukesällä kisoista ei ole puutetta.
Puolikkaiden jälkeen vielä houkuttelisi löytää kalenteriin joku kauden päätösiloittelu. Se voisi olla 80-120 km vuoriultra tai sitten voisi juosta ehkä jonkun maratonin. Olisi hauskaa nähdä miten maraton kulkee puolikkaiden jälkeen. Päätavoitteet ovat joka tapauksessa Madeira, Zugspitz ja puolikkaan ajan parantaminen. Vuoden 2015 tavoitteetkin ovat jo muuten selvillä. Ykköstavoite on Ultra-Trail du Mont-Blanc (168 km / +9600 m), olettaen, että pääsen arvonnasta lävitse. UTMB on maailman vuoriultrien ykköskisa. Se ei ole pisin tai rankin, mutta kylläkin ikonisin. Myönnettäköön, että olen haaveillut kisaan osallistumisesta siitä lähtien, kun silmäni vuoriultriin iskin. Jos arpa ei onnista ja UTMB:lle ei avaudu paikkaa, ykköstavoitteena on joku toinen vastaavilla spekseillä oleva 100 mailin vuoriultra. Esimerkiksi Grand Raid des Pyrenées olisi vahva ehdokas (164 km / +9800 m). Asia selvinnee ensi tammikuussa.
Miten juokseminen on vaikuttanut elämään?
Viime päivinä olen miettinyt sitä, mitä olen juoksulta harrastuksena saanut. Kysymyksen voisi tietenkin muotoilla myös niin, miten juokseminen on vaikuttanut elämääni. Jos jättää ilmeisimmän vastauksen – fyysisen kunnon ja terveyden – vähemmälle huomiolle, voiko sanoa muuta?
Ensimmäinen asia mikä tulee mieleen on, että juoksemisen kautta olen mennyt paikkoihin, joihin muuten olisi tuskin tullut mentyä. Osittain tuo kattaa myös sen, että juoksemisen kautta on päässyt paikkoihin, joihin ei muuten pääsisi. Champs-Élyséelle ei ole muuten mitään asiaa juoksemaan, paitsi Pariisin maratonilla. Ja on AIVAN erilaista hallita teitä kuin väistellä autoja. Tai yhtä hyvin on vaikeaa kuvata millaisen endorfiinipöllyn saa aikaiseksi, kun juoksee väsymyksen herkistämänä kapeassa ihmisten muodostamassa rännissä, katsojien hurratessa ympärillä.
Kokemusten lisäksi juoksemisen kautta on päätynyt paikkoihin, joihin ei muuten olisi tullut mentyä. Madeira, Sevilla, Madrid, München ja Grainau ovat kaikki paikkoja joihin on päätynyt jotenkin juoksemisen kautta, puhumattakaan Suomen pikkukunnista tai pääkaupunkiseudun lähiöistä. Juokseminen on tapa ottaa ympäristö haltuun. Helsinki tuntuu kaupungilta, jossa kaikki on lähellä. Se johtuu siitä, että ison osan Helsinkiä voi kiertää yhdellä juoksulenkillä (puhumattakaan Espoosta, jonka voi hyvin juosta päästä päähän ja kierrellä takaisin).
Kolmas asia on, että juoksemisen kautta suhde luontoon sekä vuodenaikojen vaihteluun on muuttunut kouriintuntuvammaksi. Sen sijaan, että vesisateessa tai pakkasessa jäisi sisälle, juostessa tie vie ulos. En yritä sanoa, että olisi erityisen miellyttävää juosta esimerkiksi jäätävässä räntäsateessa. Mutta kun säätilaa ei voi välttää pakenemalla nopeasti sisälle ja sulkemalla oven, sen kanssa täytyy vain elää. Se muuttaa suhtautumista. Sää ei ole enää jotain, jolta lähinnä suojaudutaan.
Viimeinen pointti voisi olla se, että juoksemisen kautta on oppinut paremmin hahmottamaan – ja myös siirtämään – omia rajojaan. Oman ruumiin tuntee ja hahmottaa paremmin. Juokseminen on tapa tunnustella ruumiillisuutta. Tähän liittyy yhtä hyvin se, miten monin eri tavoin voi olla täysin uupunut kuin sekin, miltä tuntuu lentää kevyellä askeleella endorfiinipöllyssä.
Jos näitä jotenkin summaa yhteen, niin juokseminen on laajentanut kokemuspiiriä, melko monellakin tasolla. Huonompikin harrastus voisi olla.
juoksuvarvas 