UTMB – DNF

Ultra Trail de Mont-Blanc päättyi lopulta keskeytykseen La Foulyssä, 110 km kohdalla. Mitä tapahtui?

Startti

Perjantai oli odotetusti kuuma. Lämpötila oli noin 30 asteessa, mutta ennen starttia tunnelma oli hyvä. Kaikki oli mennyt kuten pitääkin ja nyt täytyi vain juosta. Otin startin tarkoituksella rauhallisesti. En edes yrittänyt päästä etupäähän joukkoa, ajattelin, että jumiutumalla hitaampien taakse en turhaan lähde keulimaan alussa.

Yhtään liikaa hehkuttamatta, UTMB:n startti on ehkä hienoimpia kokemuksia juoksu-urallani. Näytti kuin reitin varrelle olisi kerääntynyt koko Chamonix hurraamaan ja ihmiset muodostivat ehkä 1-2 km mittaisen käytävän, jota pitkin juostiin. Ihan sanoin kuvaamatonta. Esimerkiksi Pariisin maratonillakin on ollut huiman hienoja kannustajia, mutta Chamonixissa ihmiset olivat lähempänä ja tuntuivat enemmän elävän mukana. Vaikka polkujuoksu on viime vuodet ollut nosteessa, on se silti lajina melko marginaalinen. Äkkiä Chamonixissa oli paikassa, jossa vuorilla juoksentelu on täysin arkipäiväistä ja tavallista.

Les Houches – St. Gervais – Les Contamines (8-31 km)

Les Houchesiin asti juostiin tietä pitkin ja sen jälkeen oli vuorossa ensimmäinen nousu. Tylsä, mutta ihan ymmärrettävä ratkaisu, jotta väkeä saatiin edes hiukan hajotettua. Sittenkin eteneminen oli pitkään jonossa juoksemista ja aika puuduttavaa. Tässä vaiheessa kaikki kuitenkin sujui kuten pitääkin, kevyesti ja helposti.

Näiltä kilometreilta minulla ei ole juuri muistikuvia. Reitti kulki ensin metsässä ja sen jälkeen yö alkoi laskeutua. Maisemia ei juuri ollut katseltavaksi. Odotin, että porukka hajoaisi sen verran, että saisi edetä rauhassa.

Les Contaminesia lähestyttäessä yksi hieno hetki oli, kun reitti tuli polulta tien päähän ja äkkiä ympärillä oli helposti pari sataa ihmistä kannustamassa. Kymmeniä autoja oli jonossa tien päässä, lisää tuli koko ajan. Ihmiset olivat vain ajaneet kannustamaan keskelle metsää ja ei voinut kuin ihmetellä mistä he ilmestyivät.

Illalla ja yöllä kylään juokseminen oli hämmentävää. Järjestään tuntui, kuin koko kylä olisi kerääntynyt kannustamaan ja hurraamaan. Ei puhettakaan mistään hissuttelusta kylän laidalla – lapsia myöten kaikki olivat yöllä seuraamassa juoksijoita. Ja kannustusta riitti kaikille. Usein juoksukilpailuissa ihmisten suurin mielenkiinto juoksijoihin lakkaa kärjen mentyä ohitse. UTMB:llä ihmisten kannustuksen intensiteetti oli ihan uskomaton. Kärki varmasti ja ansaitusti sai suurimmat aplodit, mutta samaa intoa tuntui riittävän kaikille.

Näillä tienoilla helle alkoi vaikuttaa. Vaikka olin edennyt rauhallisesti ja tarkoituksellisen kevyesti, kroppa alkoi olla sen verran lämmin, että syke tahtoi koko ajan nousta turhan korkealle, eikä tullut alas. Kun oikein muuta ei voinut, yritin vain edelleen ottaa kevyesti ja ajattelin, että yön viilentyessä myös syke tulee tipahtamaan.

La Balme – Cormayeur (39-79 km)

UTMB:n reitillä on neljä nousua, jotka nousevat lähelle 2500 metriä. Ensimmäisille, Col du Bonhommelle, Col de la Seignelle sekä Col des Pyramides Calcairesille lähdetään nousemaan Les Contaminesin jälkeen. Eteneminen Bonhommelle oli edelleen melkoista jonossa taapertamista, mutta hiljalleen eroja syntyi enemmän. Pahaksi onneksi satuin kohtaan, jossa ympärillä tuntui koko ajan olevan brittejä. Heidän oli myös pakko jakaa keskenään kaikki kuulumiset kohdatessaan toisen britin. Myönnän olevani sen verran epäsosiaalinen, että kisan kuluessa en juuri jaksa rupatella toisten kanssa. Askeleet, keppien metallisten kärkien kolahtelu kiviä vasten, ajoittainen veden solina tai toisen juoksijan raskas hengitys nousussa ovat kaikki äänet mitä kaipaan. Tätä vasten britit olivat todella rasittavia. Jossain vaiheessa joku heistä laittoi itsekin merkille brittien runsauden ja toinen nokkelana vastasi sen johtuvan Brexitistä. Olipa hauskaa.

Bonhommen nousussa laitoin merkille, että jalat tuntuivat oudon voimattomilta. Eteneminen ei sinällään ollut hankalaa, mutta se ei kuitenkaan ollut niin kevyttä kuin sen olisi vielä tässä vaiheessa pitänyt olla. Joskus La Balmen huollon jälkeen, ennen huippua, mietin, että reilun 40 km jälkeen tuntuma on sellainen kuin pitäisi olla 80 km jälkeen.

Bonhommelta tultiin alas reilu 900 metriä ja lähdettiin jälleen kipuamaan Col de la Seignelle. Edelleen, nouseminen ei ollut varsinaisesti raskasta, mutta ei myöskään niin kevyttä kuin sen olisi pitänyt olla. Tällä kertaa vihollisena oli kuitenkin ihan sietämätön uneliaisuus. Tuntui, että nukahdan kohta paikoilleni. Voisi kuvitella, että uneliaisuus yöllä on aivan normaalia. Mutta kilpailussa, en ole koskaan kokenut vastaavaa. Yleensä liike, viileä yöilma sekä pelkkä tieto kisassa olemisesta riittävät siihen, että olen mennyt helposti yön lävitse.

Nousu Seignelle kesti ikuisuuden. Jossain vaiheessa mietin, että olen ohittanut huipun huomaamatta ja olen jo nousemassa Pyramidesille. Mutta tietenkään en ollut.

Jälkikäteen ajatellen, sekä jalkojen voimattomuus että uneliaisuus yöllä olivat luultavasti molemmat seurausta helteestä. Vaikka varsinaisia, kouriintuntuvia ongelmia ei perjantai-illan ja yön aikana ollut, helle söi kropan kestävyyttä, mitä lauantaina olisi tarvittu.

Seuraavalle huipulle, Col des Pyramides Calcairesille noustessa mieleen jäi kuva, jossa (saattoi olla) vapaaehtoinen ohjaamassa juoksijoita kohti ruohikkoista nousua. Maa oli vetinen jostain läheisestä purosta. Ehkä kymmenen metrin päähän vapaaehtoisesta, ylärinteeseen, joku juoksija oli käpertynyt nukkumaan.

Seignen sekä Pyramidesin huiput yllättivät molemmat olemalla muuta reittiä teknisemmät. Ei mitään mahdotonta, mutta selvästi piti katsoa enemmän eteensä kuin muuten. Seignellä oli isoa kiveä joiden keskellä loikittiin, Pyramidesilla puolestaan reilua kivirakkaa, joka oli kohtuullisen rasittavaa. Sanottakoon, että muuten reitti oli kyllä niin sileää polkua, en tiedä kehtaako sitä edes poluksi sanoa.

Pyramidesiltä tultiin jälleen alas 500 metriä, jonka jälkeen oli vielä nousu Arête du Mont-Favrelle, josta lasketeltiin alas Courmayeuriin. Mont-Favrelta laskeutuessa aurinko nousi ja pääsi oikeastaan ensimmäisen kerran kisan aikana katsomaan maisemia. Ja olivathan ne hienoja.

Auringonnousu Arête du Mont-Favrelta laskeutuessa.

Sama paikka kuin edellisessä kuvassa, toiseen suuntaan.

Courmayeurin huollon olin asettanut itselleni eräänlaiseksi taitepisteeksi, johon pitäisi päästä aika kevyesti ja helposti. Muuten toisesta puolikkaasta tulisi varmasti vaikea. Nyt tuntuma ei ollut helppo. Kun 40 km tienoilla mietin, että tuntuma vastaa 80 km juoksua, 80 km kohdalla kroppa tuntui olevan jo 124 km kohdalla Champex-Lacissa.

Toisaalta, mitään varsinaisia ongelmia ei ollut. Voimattomuutta ja yön uneliaisuutta lukuun ottamatta olo oli edelleen ihan hyvä. Illan ja yön aikana olin myös ohittanut melko reippaasti porukkaa. Ensimmäisellä väliaikapistellä Le Delevretissä 14 km kohdalla olin sijalla 1232, Courmayeuriin tulin sijalla 323. Arnouvazissa 96 km kohdalla olin sijalla 272. Tämän jälkeen tuli loppu.

Courmayeurissä pidin myös kisan ainoan pidemmän huollon. Söin lautasellisen pastaa, reppuun lisää geelejä, istuin alas. 25 minuuttia ja eteenpäin.

Courmayeurin jälkeen noustaan 800 metriä Refuge Bertonelle. Alkuosa noususta meni hyvin puiden suojassa, mutta loppumatkasta auringolta ei ole mitään suojaa. Muistan ajatelleeni, että nyt on kuuma. Seuraavat 12 km olivat maastoltaan kohtuullisen tasaista, ennen pientä laskua Arnouvazin huoltoon, josta noustaan vielä kerran 2500 metriin Grand col Ferretille. Eteneminen oli edelleen tasaista, vaikka vauhti oli jo selvästi hiipunut. Vaikka oli kuuma, olo oli ihan hyvä. Yritin vain viilentää itseäni kaikissa mahdollisissa paikoissa, joita ei tosin ollut paljoa.

Reilun kilometrin ennen Arnouvazia liukastuin puron penkalla. Vaikka tulin aika kevyesti maahan, kivet olivat sen verran teräviä, että sain haavan poskipäähän, polveen ja kämmeneen. Ei mitään vakavaa, mutta ainahan se on näyttävää tulla huoltoon naama veressä. Istuessani paikattavana lääkäri kertoi osallistuneensa pari kertaa Finlandia-hiihtoon.

Ruhjeiden paikkausta lukuun ottamatta Arnouvazin huollossa ei ollut mitään poikkeuksellista. Join ja täytin pullot, otin jotain pientä syötävää ja lähdin eteenpäin. Ajatukset alkoivat olla jo Champex-Lacissa, jonne olisi pitkä lasku Grand col Ferretin nousun jälkeen. Ferretin nousu alkoi pian huoltopisteen jälkeen ja oikeastaan saman tien nousussa oli selvää, että nyt kroppa ei enää toimi. Mitään dramaattista ei ollut tapahtunut, mutta kroppa oli äkkiä aivan voimaton. Paras sana kuvaamaan tuntumaa kropassa on ehkä tyhjä. Kaikki voima ja kestävyys vain oli poissa. Nouseminen Ferretille ei oikeastaan ollut nousemista, vaan raahautumista askel askeleelta.

Yleensä fyysisen uupumuksen kanssa voi ikään kuin neuvotella, tiettyyn pisteeseen asti. Uupumuksen voi siirtää syrjään tai päättää, että parempi kärsiä vähän enemmän nyt ja päästä nopeammin maaliin. Omalla tavallaan tässä on myös osa kestävyysjuoksun haasteesta, matkasta riippumatta. Kuka sietää parhaiten kipua ja uupumusta piiskaten itsensä suorituskykynsä rajoille. Tai yhtä hyvin sama näkyy maantiepyöräilyssä: miten irtioton kuluessa pyöräilijä raastaa itsestään kaiken mahdollisen irti, siinä toivossa, että ehtii maaliin ennen kuin pääjoukko ajaa hänet kiinni.

Nyt mitään mahdollisuutta neuvottelulle ei ollut. Kroppa vain ilmoitti, että tämä oli tässä. Sinällään olo oli muuten ihan hyvä. Energiasta ei ollut puutetta, olin juonut. Kroppa vain ikään kuin lopetti toiminnan.

Kun lopulta olin jotenkin raahautunut Ferretin huipulle, jäljellä oli vain laskeutua La Foulyyn ja keskeyttää. Lasku oli hirveämpi henkisesti kuin fyysisesti. Mitä lähemmmäs La Foulyä päästiin, sitä enemmän vastaan tuli kannustajia. ”Allez”, ”bon courage”, ”well done” kuului useammaltakin britiltä. Ja itse tiesi menevänsä keskeyttämään.

110 kilometriä.

Grand col Ferretiltä tultiin alas katsellen tätä.

Jälkipuinti

Kun kisan tapahtumia kävi mielessä lävitse, ei ollut vaikeaa keksiä, että 30 asteen helle oli kaiken takana. Ja että tapahtumaketju oli alkanut jo perjantai-iltana. Ei auttanut, vaikka yritin ottaa kevyesti. En muutenkaan ole mitenkään paras kestämään hellettä, ja nyt siihen ei edes ollut mahdollisuuksia totutella. Kroppa ei vain kestänyt.

Sanottakoon, että helle selvästi vaikutti kaikkiin. Tänä vuonna Ludovic Pommeret tuli voittajana maaliin tasan 22 tunnissa ja top 50:een pääsi ajalla 28 h 18 min. Voittoaika on UTMB:n historian hitain. Vertailun vuoksi, Francois D’Haenen reittiennätys vuodelta 2014 on 20 h 11 min ja tuolloin top 50:een pääsi ajalla 26 h 39 min.

Keskeytysprosentti oli huima 42,5. Kaikkinensa matkaan lähti 2556 juoksijaa, joista 1088 keskeytti tai ei selvinnyt cut-offeista.

Silti, keskeytys on aina keskeytys. Ja se tapahtui kisassa, johon on tähdännyt monta vuotta.

Lauantaista lähtien päällimmäisin tunne on ollut hyvin voimakas pettymys. Silti en tiedä mihin tarkalleen ottaen olen pettynyt. Edelleenkin olen sitä mieltä, että keskeyttämispäätös oli ihan oikea. Jos pelkällä päällä olisi voinut ajaa jalkoja eteenpäin, ne olisivat menneet.

Lopuksi

Kisassa kolmanneksi tullut Tim Tollefson tiivistää tässä aika hyvin, mitä järkeä koko hommassa on.