Madeira Island Ultra Trail

Ennen kisaa
Viime syksyn UTMB:n jälkeen blogi on viettänyt hiljaiseloa. Siihen oli syynsä: ensiksi UTMB:n jälkeen seurasi ehkä syvin motivaatiokuoppa missä olen ollut. Vaikka hiljalleen palautumisen edetessä palasin juoksun pariin, varsinkin uusi tavoitteenasettelu on ollut vaikeaa ja mahdotonta innostumista on ollut vaikeaa löytää.

Toinen syy tauolle oli se, että ei oikeastaan ollut hirveästi kerrottavaa. Alkusyksyllä pari peräkkäistä sairastumista toivat melkein kuukauden juoksutauon. Sairastumiset yhdistettynä palautumiseen tekivät sen, että syyskuusta lokakuun loppupuolelle ei juuri kertynyt kilometrejä ja ainakin tuntui siltä, että kuntoa täytyi alkaa rakentaa melko tyhjästä.

Alkuvuonna harjoittelu alkoi kuitenkin taas sujua. Jossain vaiheessa sain ajatuksen, että voisin yrittää kerätä vuoden 2018 UTMB:tä varten pisteet tämän vuoden aikana, mikä käytännössä tarkoittaa kolmea vähintään 5 ITRA pisteen kisaa. Kisoiksi valikoituivat MIUT Madeiralla sekä 80 km matka Mont-Blanc Marathonilla juhannuksena. Ajattelin, että Madeiralle olisi hauskaa palata kolmen vuoden tauon jälkeen ja samoin Chamonix vuorineen houkutteli takaisin. Kolmas tarvittava kisa on vielä hakusessa.

Huhtikuuhun tultaessa aloin olla aika luottavainen siitä, että MIUT voisi sujua ihan hyvin. Siitepölykausi oli alkanut normaalia aikaisemmin ja se vei parhaimman terän pois maaliskuun puolesta välistä alkaen, mutta sitäkin osasi jo odottaa. Kisan lähestyessä yleistuntuma oli, että kaikilta osin kunto on ainakin parempi kuin kolme vuotta sitten – kuten oikeastaan pitääkin.

Ennen kisaa ja kisan aikana totesin, että reittiä oli jonkun verran muutettu edellisestä kerrasta. Pääpiirteissään se kulki samoilla paikoilla ja lähes samojen huoltopisteiden kautta – kisan korkeusprofiilissa oli vain pieniä muutoksia – mutta nousuista oli tehty entistä kuluttavampia. Suurimmassa osassa nousuja oli nyt rakennettu erikokoisia pengerryksiä tai portaita, jotka tekivät nousemisesta raskaampaa. Nousumetrejä oli tullut kolmisen sataa lisää ja yksi uusi nousu, kisan jyrkin, oli tullut uutena mukaan.

Profiili
Suunnitelma kisaan oli yksinkertainen: ensimmäisellä puolisko, jossa suurin osa nousuista on, kevyesti. Puolessa välissä hiukan pidempi huolto, sitten viimeinen pitkä nousu Pico Ruivolle ja Pico de Areeirolle. Viimeisellä, hyvin juostavalla kolmanneksella voi sitten vielä lisätä vauhtia, jos vielä tuntuu siltä.

Kisa

Reitti

Startti oli tasan klo 12 perjantain ja lauantain välisenä yönä. Kerrankin tuntuma oli kisan alussa aika hyvä, kun se yleensä on ollut enemmän tai vähemmän tukkoinen. Olin tarkoituksella jättäytynyt aika taakse, koska ajattelin, että moni lähtee liian kovaa ja pääsen kuitenkin ohittamaan heidät myöhemmin. Virhe. Muuten hitaammista ei juuri ollut ongelmaa, mutta alamäet olivat aivan tukossa. Laskut olivat sen verran kapeita ja jyrkkiä, että yksi ihminen pystyi hyvin tukkimaan koko laskun. Ehkä ensimmäistä kertaa tuli kisassa olo, että laskut ovat hitaampia kuin nousut. Ja vielä Madeiralla, jossa nousut ovat hitaita. Ehkä noin 20 km tienoille täytyi selkeästi hidastella ja odotella laskuissa.

Aika monta kertaa tuli mietittyä, että portugalilaiset ovat ehkä maailman huonoimpia alamäkijuoksijoita. Maa on täynnä mitä mahtavimpia vuoria ja mäkiä, ja mitä niistä on opittu?

Joka tapauksessa etenin alusta lähtien mukavasti ohitellen ihmisiä ja ilman suurempia ongelmia. Aivan kuten oli suunnitellutkin. Menin huoltopisteistä lävitse kohtuullisen nopeasti. Pysähdyin lähinnä täyttämään pullot ja söin muutaman appelsiiniviipaleen. Edelleenkin MIUTin alkupuoliskon reitti menee älyttömän hienoissa paikoissa: sademetsän kaltaista vehreyttä; kuivaa ylänköä, joka yöllä on vähän aavemainen ja joku hieno harjanne, josta ei tekisi mieli pudota.

Muistan, kuinka noin puoli seitsemän tienoilla laskussa kohti huoltopistettä kuuntelin juostessa metsää. Ympärillä oli vielä aivan pimeää ja kuului vain edellä olevan juoksijan askeleet lehtien kahistessa. Sitten, klo 6.48, alkoi ensimmäinen lintu laulaa ja kohta muut seurasivat perässä. Aurinko nousi.

45 km jälkeen lähdettiin ehkä kisan hauskimpaan nousuun. Kahdella aiemmalla kerralla näillä tienoilla on ollut hyvin jyrkkä lasku, noin 35-45 asteen kulmassa rinnettä alas vesiputkea seuraillen. Tällä kertaa mentiin vastaavalla jyrkkyydellä vesiputken reunaa ylös. Nousumetrejä ei tullut kuin ehkä 300, mutta herranjestas kun nousu oli brutaali. Nousun jälkeen sai sitten nautiskella vuoren rinnettä kulkevaa hiekkapolkua, josta lopulta tultiin alas Curral das Freirasiin ja puoleen väliin kisaa.

Curral das Freirasissa olin suunnitellut pitäväni vähän pidemmän huollon. Tarkoittaen lähinnä sitä, että geelitäydennyksen ja varustehuollon lisäksi syön myös lautasellisen riisiä. Samaan aikaan totesin kuitenkin myös, että olen väsyneempi kuin mitä olin etukäteen ajatellut olevani tässä vaiheessa kisaa. En kuitenkaan huolestunut siitä vielä mitenkään vakavasti. Edessä oli enää kisan viimeinen pitkä nousu, 1200 m ylös Pico Ruivolle ja sen jälkeen reilu 5 km Pico de Areeirolle. Vaikka tiesin sen olevan kuluttava, sen jälkeen olisi jäljellä lähinnä alamäkeä ja helppoa polkua sekä pienempi 500 m nousu.

Lopulta tästä 16 km etapista tuli tämän kisan vedenjakaja. Vielä Curral das Freirasissa ajattelin, että olisi hyvät mahdollisuudet 19.XX-20.XX h loppuaikaan. Uudella reitillä siihen voisi hyvin olla tyytyväinen. Mutta ihan ei mennyt tällä kertaa niin.

En ihan tarkkaan tiedä missä vaiheessa hajoaminen tapahtui. 10 km Pico Ruivon huipulle sujui vielä jotenkin, tosin entistä väsyneempänä. Pico Ruivon ja Areeiron välinen matka oli jo kuitenkin puhdasta kuolemanmarssia. Olin juonut tarpeeksi ja energiaa oli, mutta se ei auttanut. Pico de Areeirolla torkuin 30-40 minuuttia ja vasta sitten pystyin taas jatkamaan matkaa. Tämän jälkeen oli selvää, että mitään järkevää aikaa on turhaa yrittää tehdä. Kunhan selviytyy maaliin.

IMG_0412 2

Näkymiä Pico Ruivolta.

Unien jälkeen eteneminen alkoi jotenkin taas sujua, vaikka seuraavat 14 km menivät aika hitaasti. Kevyttä juoksua välillä kävellen ja hieman toipuen. Viimeinen 500 m nousu Poison huoltopisteelle tuntui melko työläältä, mutta sen jälkeen oli enää 25 km maaliin. Tässä vaiheessa ajattelin, että nyt saa riittää. Joko juoksen maaliin tai sitten jään matkalle. Ja sitten kun kerran lähti kunnolla juoksemaan, niin se taas alkoi sujua.

Loppumatkassa ei oikeastaan ollut enää mitään ihmeellistä. Juoksu kulki oikeastaan ihan kohtuullisella vauhdilla ja ohittelin jälleen muita hyytyneitä. Ehkä 15 km ennen maalia laskeutui jälleen yö. Erityisesti täytyy kuitenkin mainita toiseksi viimeinen etappi Laranosta Ribeira Secaan, joka kulki pitkän pätkän Madeiran pohjoispuolen kallioiden reunassa kulkevaa polkua pitkin. Tämä oli uutta edelliseen kertaan nähden. Toisella puolella alla kuohui meri, toisella puolella oli kallioseinämä. Ympärillä oli laumoittain ilmeisesti cory’s shearwater –lintuja pitämässä outoa ääntään. Reitin ehdottomia huippukohtia, joka varmaan olisi ollut vielä hienompi, jos olisi ollut valoisaa.

Viimeiset kilometrit juostiin Machicoa ympäröivää levadaa, joka oli jälleen melko tylsää. Sitten tulin maaliin. Aika taisi olla 23 h 8 min.

Jälkipuinti
Kisan lopputulos ei oikein ollut sitä, mitä tulin hakemaan. Sitä ei oikein pääse pakoon. Edellytyksiä parempaan olisi ollut, mutta tällä kertaa kävi näin.

Mitään selvää syytä kanttaamiselle en ole keksinyt. Todennäköisin syyllinen ehkä on aurinko ja lämpö. Vaikka sää ei ollut helteinen, kropalla on kuitenkin totuttelemista Suomen nollakelistä Madeiran reiluun kahteenkymmeneen asteeseen.

Viikko kisan jälkeen huomaan eniten muistelevani sitä, kuinka hieno MIUTin reitti on, kaikilta osin. Vaativa, kyllä, mutta myös luonnoltaan todella hieno. Ja kun järjestelytkin pelaavat hyvin, niin ei tätä voi kuin suositella.

Mainokset