Toipumista

UTMB tuli ja meni elo-syyskuun taitteessa ilman allekirjoittanutta. Mitä sen jälkeen on tapahtunut?

Syyskuussa etsiydyin urheilulääkäri Harri Hakkaraisen vastaanotolle, joka vaivoja kuunneltuaan laittoi joukkoon kokeita: Laaja verenkuva, sydänfilmi ja keuhkoröntgen. Lisäksi piti täyttää joukko papereita, jotka jäljittivät terveyttä sekä harjoittelua viimeisen kolmen, neljän vuoden aikana (kerrankin oli hyötyä siitä, että on pitänyt tarkkaa harjoittelupäiväkirjaa sairasteluineen).

Tulokset testeistä olivatkin sitten mielenkiintoiset. Verinäytteet kertoivat, että touko-kesäkuussa (todennäköisesti juuri kesäkuun alussa, kun koko soppa alkoi) olen saanut sekä mykoplasma- että keuhkoklamydiainfektiot. Hyvä uutinen oli tosin se, että vasta-aineiden perusteella infektiot olivat jo menneet ohitse. Huono uutinen, minkä keuhkoröntgen puolestaan kertoi, oli se, että keuhkoputki oli täynnä limaa. Pienenä kuriositeettina sydänfilmi puolestaan kertoi, että vuosien saatossa minulle on harjoittelun seurauksena muodostunut ns. urheilijan sydän.

Testien jälkeen diagnoosina olivat em. mykoplasma sekä keuhkoklamydia, niistä seurannut keuhkoputken tukkeutuminen limalla sekä immunologinen alipalautumistila. Hoidon puolesta infektioista ei tarvinnut välittää, koska ne olivat jo menneet ohitse, mutta limalle ja alipalautumiselle piti tehdä jotain. Sain käskyn alkaa syömään astmalääkkeitä, joiden pitäisi seuraavan puolen vuoden kuluessa ohentaa limakerros. Alipalautuminen puolestaan tarkoitti, että normaaliin harjoitteluun ei vielä vähään aikaan olisi asiaa.

Harjoitteluun sain 9 viikoksi seuraavat ohjeet:
– 3 viikkoa viikossa sisällä 5 x 30 min pk1
– 3 viikkoa max 7 h viikossa 50 % pk1 ja 50 % pk2 + 1 lepopäivä
– 3 viikkoa viikossa 2 x pk1 + 3 x pk2 (60 min) + 1 vk (max 45 min) + 1 lepopäivä

Varsinkaan ensimmäisen kolmen viikon aikana ei kovin juuri harjoittelulla juhlittu. Käytännössä yritin pyöräillä paljon, koska se oli mielekkäintä. Juoksemisesta ei oikein voinut puhua. Positiivista oli sentään se, että sai kuitenkin liikkua säännöllisesti. Kun mukaan sai ottaa myös pk2-lenkit, niin sen jälkeen tekeminen on jo etäisesti paikoitellen alkanut muistuttaa juoksemista. Samalla on myös huomannut, kuinka reippaasti vauhdit ovat tippuneet. Karkeasti ottaen pk-vauhti oli toisen jakson alkaessa noin 70 s/km heikompaa kuin viime keväänä ennen sairastelua. Hyvää on ollut se, että nyt vauhdit ovat aika nopeasti myös kehittyneet. Kolmessa viikossa on tullut noin 30 s/km parannus. Nopea parantuminen johtuu luultavasti paljon myös siitä, että henki on alkanut kulkemaan paremmin.

Nyt ollaan siinä vaiheessa, että viimeinen em. kolmen viikon jaksoista lähtee loppuviikosta käyntiin. Saa siis jopa juosta yhden vk-lenkin viikossa. Kunto on parantunut selvästi esimerkiksi syyskuun loppuun nähden, mutta vielä kyllä on matkaa siihen, että voisi alkaa normaalisti harjoittelemaan tai että kunto olisi lähelläkään entistä. Toisaalta, kyllähän tämä aika vahvasti näyttää siltä, että ensi kesänä on jo jonkunlaisessa juoksukunnossa. Vähän on jo uskaltanut alkaa katselemaan mahdollisia kisojakin.

Alipalautumisesta toipumista olen seurannut ortostaattista sykettä seuraamalla. Vaikka jotain kehitystä on tapahtunut, arvot ovat edelleen aika metsässä.

UTMB:n kisaorganisaatiolle lähti myös kasa lääkärin kirjoittamia dokumentteja sekä vieno toive jos ensi vuonna pääsisi mukaan. Vielä sieltä ei ole kuulunut mitään, joten saapa nähdä.

Olen vähän elätellyt toiveita siitä, jos ensi vuoden alusta pääsisi taas kiinni normaaliin treenaamiseen – tai jos hyvin käy niin jo kuukauden päästä kun lääkärille on kontrollikäynti. Katsotaan. Kivointa on se, että nyt on päässyt taas säännöllisesti liikkumaan ja se on hiljalleen alkanut sujumaankin.