Ööh, vuorille?

Kun juoksemisesta tulee puhetta jonkun vieraamman ihmisen kanssa, jossain vaiheessa yleensä käy ilmi, että tavallinen teillä juoksentelu ei ole tarpeeksi. Eivätkä maratonit. Pitää päästä vaikeampaan maastoon ja pidemmille matkoille. Siis vuoriultrille. Kuten tällaisille:

(Kuva: MIUT 2014)

Yleensä siinä vaiheessa kun mainitsee samassa lauseessa sanat ”vuori” ja ”juokseminen”, peli alkaa tuntua menetetyltä. Viimeisen silaus tulee, kun mainitsee ”yli 100 km”. Tämän jälkeen kaikki uskottavuus on keskimäärin menetetty. Voi olla tyhmä tai vajaamielinen, ehkä molempia.

Miksi siellä vuorilla pitää sitten kirmata? Well, parempi överit kuin vajarit.

Vuorilla kokemus luonnosta nousee aivan uudelle tasolle. Miten Alpeista ei voisi olla vaikuttumatta? Tai Lapin avotuntureista? Yksi kaikkien aikojen ihanimmista juoksuistani oli viime kesänä, kun pääsin vaelluksen päätteeksi kirmaamaan Kilpisjärvellä Saanan ympäristössä. Sitä avaruutta ja ihanuutta ei voi kuvata!

Poluilla ja vuorilla juoksemisesta puuttuu katujen monotonisuus. Maasto ja alusta ovat vaihtelevia ja epätasaisia. Nousuja on enemmän ja ne ovat isompia. Juoksurytmi elää koko ajan. Jalkojen lihaksia joutuu käyttämään monipuolisemmin ja se myös tuntuu.

Luonto elää ympärillä. Yö, sumuinen ylänkö, auringonnousu luonnon herätessä henkiin yön jälkeen. Asioita ei voi kokea olematta paikalla. Vuorilla juoksentelu on eritäin hyvä tapa kokea ne.

Etenemisestä tulee kokonaisvaltaisempaa, niin henkisesti kuin fyysisestikin ja kokemuksesta tulee voimakkaampi ja vaikuttavampi. Tai vähän toisin ilmaistuna: miksi syödä ABC:llä puolivalmisteena paistettua korvapuustia, kun voi syödä Patisserié Teemu & Markuksen leivoksia (jälleen kerran, parempi överit kuin vajarit).

Se sanoista, video puhukoon puolestaan. Tämä on ehkä yksi lempikirmausvideoistani.

Advertisement

Juoksemisen hienoudesta

Tänä talvena on ollut vaihtoehtoisesti pimeää ja märkää, tai kuten nyt, -10 C pakkasta. Silti olen lähtenyt samaan tapaan juoksemaan kuin kaikkina muinakin päivinä. Ei ole oikeastaan ollut edes vaikeaa, vaikka ajoittain on vähän tullut prokrastinoitua lähtemisen kanssa. Miksi? Koska juokseminen on hienoa.

Juoksemisen hienous liittyy itselläni ainakin seuraaviin asioihin. Ensiksi, juokseminen on tapa tuntea oma ruumiinsa. Siis todella tuntea. Olen ajan myötä oppinut tunnustelemaan jalkojen ja koko kropan lihaksia. Miten ne elävät rasituksen alla ja miltä ne tuntuvat. Puhumattakaan siitä, miten kilpailun jälkeen kroppa voi olla niin väsynyt, että sitä ei voi sanoin kuvata. Ja seuraavana päivänä liikkuminen voi olla vaikeampaa kuin tuplasti vanhemmalla ihmisellä. Juokseminen tekee ruumiillisuuden kokemuksesta paitsi tarkempaa, myös laajempaa.

Toiseksi, juostessa oppii tuntemaan luontoa ja ympäristöä. Eikä vain tuntemaan, vaan myös tuntemaan ruumiissaan. Kylmyys, sade, helle, tuuli ja lumi, kaikki tuntuvat. Ehkä pari kertaa talvessa on hienoa juosta lumimyrskyssä. Eteenpäin ei juuri pääse tuiskussa ja kinoksissa, mutta on sitäkin hauskempaa. Kun suuren osan ajasta elämä on suojattua erilaisia luonnonvoimia vastaan, on virkistävää ajoittain tuntea, miten ne ottavat voiton ja vaikuttavat.

Ja tietenkin juostessa oppii tuntemaan myös ympäristöään, oli sitten kyse kaupungin kaduista tai metsäpoluista. Vaikka miten yrittäisi vaihdella reittejä, jossain vaiheessa voi vain todeta, että kaikki lähiympäristön kadut, nurkat ja polut on nuohottu. Tähän liittyy tietenkin myös luonnon tunteminen. Juokseminen on nopea tapa liikkua tiettömässä maastossa, toisaalta kuitenkin tarpeeksi hidas tapa, jotta luontoa ehtii seurata.

Kolmas pointti voisi olla se, että juokseminen parantaa sekä fyysistä että henkistä hyvinvointia. Hyvässä fyysisessä kunnossa jaksaa paremmin kaikkea. Eikä ole sellaista stressiä, ettei siitä pääsisi irti juoksulenkin aikana. Ellei lenkki ole aivan epäonnistunut, fyysinen olotila ja mieliala ovat yleensä parempia lenkiltä tullessa kuin sille lähtiessä.

Erikseen voisi vielä kirjoittaa esimerkiksi kilpailemisen hienoudesta, polkujen hienoudesta tai vaikkapa yöllä juoksentelun hienoudesta. Ehkä sitten seuraavalla kerralla.