Tuloksena keskeytys 76 km kohdalla. Mitä kävi?
Festival des Templiers on yksi Ranskan suurimmista – ellei suurin – polkujuoksutapahtuma, joka tänä vuonna järjestettiin 20. kerran. Viikonlopun aikana on Millaun kaupungissa toistakymmentä kilpailua eri matkoilla ja yhteensä osallistujia on noin 8000. Perjantain Endurance Trail on matkoista pisin. Templiersin pääkilpailu on sunnuntain Grand Trail du Templier, joka vuosittain vetää paikalle Ranskan kärkinimiä että myös joitain maailmantähtiä. Tänä vuonna mukana on esimerkiksi Miguel Heras, Sage Canaday, Ricky Lightfoot sekä naisista Nuria Picas. Endurance Trailin ennakkosuosikkina oli puolestaan Thomas Lorblanchet, joka viime vuonna voitti Grand Trailin ennen UTMB-voittaja Xavier Thevenardia.
Yhteensä Endurance Trailille oli ilmoittautunut 1050 juoksijaa. Oma ajatukseni kisasta oli se, että se olisi kiva tapa päättää kausi sekä päästä hetkeksi pakoon Helsingin syksyä ja pimeyttä. Ei siis mikään ykköstavoite, mutta toki tarkoitus oli mennä niin kovaa kuin jaloista lähtee. Aikatavoitteen olin asettanut 14 tuntiin, joka nousumetrien perusteella vaikutti realistiselta.
Yleisesti ottaen järjestelyitä voi vain kehua. Nettisivuilta löytyi englanniksi tietoa hiukan heikosti, mutta ranskaksi tietoa oli reilusti. Kisan ilmoitettu pituus myös hiukan eli. Aiemmin pituudeksi ilmoitettiin 100 km, kilpailuviikonloppuna 102 km ja kisan aikana GPS onnistui taikomaan ilmoitetulla välillä 46-76 km neljä ylimääräistä kilometriä näyttäen lopulta reilua 80 km, kun se 46 km asti oli mennyt aika tarkkaan etukäteen ilmoitetuissa luvuissa. Mutta kisakylässä ja kilpailun aikana kaikki järjestelyt toimivat ilman mitään moitetta. Templiersin kisakylä on myös ensimmäinen missä olen nähnyt, että paikallisten tuottajien herkuja varten on pystytetty oma telttansa: paikallisia leivonnaisia ja leipää, viiniä ja juustoja – Millau on roquefort-aluetta. Pisteet siitä.
Startti oli neljältä aamulla viileässä ranskalaisyössä. Templiersin perinteiden mukaan juoksijat saatteli matkaan ERA:n pseudogregoriaaninen ysäriklassikko punaisen savun ja valojen värjätessä yötä.
Ensimmäiset pari kilometriä juostiin joen vartta tietä pitkin ja ensimmäinen nousu oli myös paljolti päällystettyä tietä. Tylsä, mutta hyvä ratkaisu sen kannalta, että porukka ehti hiukan levitä. Suurin osa juoksijoista aloitti myös perinteiseen tapaan melko kovaa. Itse lähdin rauhassa liikkeelle ja annoin muiden mennä ohitse. Arvelin, että suurin osa kovaa aloittavista joka tapauksessa hyytyy. Niin käy aina.
Ensimmäiselle huoltopisteelle oli 18 km matkaa ja täytyy sanoa, että etappi oli melko tylsä. Suurin osa reitistä oli erilaista tietä ja polkupätkätkin aika perus-metsäpolkua. Ei mitään ihmeellistä. Hienointa ehkä oli juosta pimeässä keskiaikaisen kylän lävitse: autioita pieniä kujia ja portaita. Porukka kulki vielä aika kasassa. Juoksu oli kevyttä ja aika pian aloin ohittelemaan nopeammin aloittaneita. 1. huoltopisteelle tulin ajassa 2.18 ja taisin mennä siitä noin minuutissa lävitse. Turha pysähtyä kun juoksu kulkee.
2. huoltopisteelle olisi jälleen 18 km matkaa. Alkuosa reitistä oli jälleen aika yllätyksetöntä, mutta 25 km tienoilla alkoi tapahtua. Pienen kylän jälkeen alkoi kohtuullisen jyrkkä nousu, joka kasasi juoksijat pitkäksi, hitaaksi kiiltomadoksi. Polku oli kapea, eikä sallinut ohittamista. Omalla vauhdillani olisin noussut jonoa nopeammin, mutta kun ohitse ei päässyt, himmailin sitten siinä toisten perässä. Mietin, että kokemus sekin kun mäessä syke laskee alle 130. Lähellä huippua ohittaminen hiukan helpottui, mutta huipulla polku jatkui jälleen aika samanlaisena: kapeaa ja paikoitellen aika teknistä. Porukka meni letkana eteenpäin, eikä oikein ohitse päässyt. Jossain näillä tienoilla mietin, että polut olivat paikoitellen aika samanlaisia kuin Suomessa. Mäntymetsää ja graniittikalliota. Aurinko alkoi hiljalleen nousta ja maisemat alas laaksoon olivat kieltämättä vaikuttavia.
Pari kilometriä ennen 36 km huoltopistettä onnistuin tekemään juoksu-urani ehkä näyttävimmän kaatumisen. Juoksin rennosti hiukan kivikkoista tietä alas ja räpläsin sykemittaria, kun kompastuin johonkin. En ehtinyt edes ottaa käsillä vastaan, lensin suoraan mahalleni maahan ja liu’uin maassa vielä pari metriä. Mitään pahempaa ei onneksi käynyt. Kylkeen, käsiin ja polviin tuli pieniä ruhjeita, mutta lopulta taisin säikähtää enemmän kuin mitä edes sattui. Edessä ja takana juoksi pari ranskalaista ja hekin taisivat hiukan säikähtää: kysyivät aika monta kertaa olenko kunnossa ennen kuin lähtivät jatkamaan matkaa. Reppu ja pullot edessä olivat suojanneet rintaa; numerolappu hiukan repeytyi irti, mutta sen sai korjattua. Vähän täytyi kasailla itseä ennen kuin lähdin taas juoksemaan, mutta kaikki hyvin. Eniten taisin säikähtää siinä vaiheessa, kun nousin maasta ylös ja äkkiä rinnasta valui lorottamalla punaista nestettä. Ensimmäinen ajatus oli, että jossain on nyt iso reikä, mutta sitten tajusin, että toisen pullon suutin oli lähtenyt kaatuessa irti.
Vähän ennen huoltopistettä tuli vastaan reitin ensimmäinen postikorttimaisema. Vuoren kupeessa pieni keskiaikainen kylä, johon nouseva aurinko paistaa lämmintä valoa. Ympärillä taisi olla viiniviljelmiä. Ihan sanoinkuvaamattoman hienoa.
2. huoltopisteellä olin neljän ja puolen tunnin tietämillä. Juoksu oli edelleen kevyttä ja tuntui, että olisi tässä nopeamminkin tultu, jos toiset juoksijat ja haaverit eivät olisi hidastaneet. Huoltopisteellä pesin pahimmat kurat pois käsistä ja pulloista, mutta muuten jatkoin taas nopeasti matkaa.
Seuraavalle huoltopisteelle oli 10 km matkaa, mutta tästä etapista ei ole jäänyt mitään erityistä mieleen. Kaikki sujui ja reitti tuntui selkeästi mielenkiintoisemmalta kuin alkumatkasta. Lähinnä mietin, että 3. huoltopiste on 46 km kohdalla, joka tuntui henkisesti kisan puoliväliltä. Laskeskelin, että vauhti lupailee noin 13.30-14 h loppuaikaa ja tähän asti olin vain pitänyt tuntuman kevyenä, joskus 60 km jälkeen oli ajatuksena kiristää vauhtia.
Pian 3. huoltopisteen jälkeen oli vuorossa kisan ehkä pisin nousu, jossa ongelmat alkoivat 48 km tienoilla. Otin geelin ja äkkiä sen jälkeen olo meni heikoksi ja syke alkoi tippua. Muutamassa minuutissa syke tippui 15-20 pykälää 120 tienoille vaikka samaan aikaan nousin mäkeä ylös. Saman tien tuli ajatus, että jos olo ei tästä parane, kisa voi olla tässä. Mutta mietin myös, että otan nyt kevyesti ja himmailen vaikka tahallani jonkun hitaamman takana. Seuraava huoltopiste on vasta 67 km kohdalla ja tässä on 19 km aikaa katsoa miten tilanne kehittyy.
Seuraavan 10 km aikana yritin juoda normaalia enemmän vettä siinä toivossa, että se rauhoittaisi vatsaa. Heikotus helpotti jossain vaiheessa ja vatsa ei tuntunut enää ihan niin pahalta. Mutta kun joskus tunnin jälkeen yritin jälleen ottaa geelin, vatsassa alkoi saman tien kiertämään. Eteneminen sujui niin kauan kuin kropassa oli energiaa jäljellä, mutta välillä 56-67 km se alkoi olla jo puolituskaista. Kurjuutta edisti vielä se, että kun olin etapin ensimmäisellä puoliskolla juonut normaalia enemmän, jälkimmäiselle kympille vesi oli vähissä. Samalla aurinko oli alkanut jo paistaa kunnolla, mikä ei varsinaisesti auttanut.
Toisaalta tälle etapille osuivat kisan ehkä hienoimmat maisemat sekä myös vaativimmat nousut. Millaun vuoret ovat jyrkkää kallioseinämää, joiden huippu on laakeaa tasankoa. Yhdessä ne muodostavat kanjoneita, joiden pohjilla on kyliä. Vähän kuin joukko Saana-tuntureita muodostaisivat vuoriston. Jyrkimmissä nousuissa sai paikoitellen vetää nelivedolla kalliota ylös, mutta tasangoilta auenneet maisemat kanjoneihin olivat huikeita. Jossain näillä tienoilla bongasin myös kotkan leijailemassa melko samalla korkeudella.
Pari kuvaakin tuli matkan varrelta otettua:
67 km huoltopisteelle tulin puolituskaisena. En ollut vielä valmis keskeyttämään, mutta nyt oli jo selvää, että jos vatsa ei ala toimimaan, maaliin tuskin on asiaa. Yritin juoda paljon vettä, söin pari sämpylää siinä toivossa, että energian lisäksi ne rauhoittaisivat vatsaa. Ja sitten joku ystävällinen sielu huoltopisteeltä toi eteen lautasellisen viipaloituja omenia! Ensimmäinen kerta kun olen liikuttunut syödessäni omenaviipaleita, mutta ne tuntuivat hyvältä ja turvalliselta vatsassa. Keräilin rauhassa itseäni ja mietin, että seuraavalle huoltopisteelle on 8 km matkaa. Siitä kyllä selviää, vaikka olo heikkenisi edelleen. Ja jos olo parantuu, tässä on vielä kaikki mahdollisuudet päästä järkevästi maaliin.
Ehkä vartin huoltopisteeltä lähdön jälkeen yritin jälleen ottaa geelin. Vatsassa alkoi saman tien kiertämään ja peli tuntua menetetyltä. Loppumatka oli sitten lähinnä selviytymistä seuraavalle huoltopisteelle. Varsinkin tällä pätkällä vauhtia ei enää juuri ollut ja jos tästä olisi vielä jatkanut, ei etenemistä juuri juoksuksi olisi voinut enää sanoa. Pari kilometriä ennen huoltopistettä vatsassa tuntui, että se kiertää jo pelkkää tyhjyyttään ja kun sitten huoltopisteellä join keskeytyksen jälkeen vettä, sekin kiersi. Maaliin olisi ollut vielä 26 km matkaa. Viimeinen neljännes. Ei mahdottomasti, mutta nyt liikaa.
Nyt pari päivää kisan jälkeen keskeyttäminen tuntuu edelleen oikealta ratkaisulta, mutta totta kai se harmittaa. Ja tietenkin pitää miettiä mitä tehdä ettei vastaavaa tapahdu tulevaisuudessa. Koska muutakaan syytä en keksi, luulen, että vatsavaivojen johtuneen siitä, että geelien lisäksi minulla oli alkumatkasta juomana mehua. Yhdessä ne sisälsivät enemmän hiilihydraatteja mitä ruuansulatus pystyi ottamaan vastaan ja kun tätä jatkui tarpeeksi monta tuntia, lopputulos oli tässä. Puolustukseksi sanottakoon, että yhdistelmä mehu + geelit ei ole aikaisemmin kisoissa tai lenkeillä aiheuttanut ongelmia. Nyt vain mentiin rajan yli.
Keskeytyksestä huolimatta kisa ei ollut täysin epäonnistunut kokemus. Kestävyys tuntuu olevan edelleenkin aika hyvällä tolalla ja kisan alkupuoliskolla juoksu oli aika ihanteellisen helppoa. Ennen kaikkea oli kivaa huomata, että mäet sujuivat oikein mukavasti toisiin juoksijoihin nähden. Siis kevyemmin ja nopeammin. Oikeastaan nousut olivat ehkä kisan hauskimpia osuuksia. Jos kisan alkupuoliskon vauhti olisi säilynyt, alle 14 h ajalla olisin sijoittunut sijalle 38. ja 13 h 30 min ajalla sijalle 23. Tähän olisi kyllä voinut olla enemmän kuin tyytyväinen. Endurance Trailin voittajaksi selviytyi lopulta Benoit Girondel ajalla 10 h 49 min. Thomas Lorblanchet joutui keskeyttämään vain pari kilometriä ennen maalia johtopaikalta.
Tulevia kisoja varten täytyy kyllä miettiä ravintopuolta uusiksi. Nesteen puolesta puhdas vesilinja tai laimennettu mehu voisi olla ratkaisu. Geeleistä ei oikein voi luopua, mutta voisin kokeilla käyttää useamman valmistajan geelejä. Tähän asti olen suosinut Mule Baria, jotka sinällään ovat hyviä ja toimivia (ja myös luomua). Jos löytyisi toinen luomugeeli, sen voisi hyvin ottaa rinnalle.
Nyt on pari päivää vain levätty ja ehkä loppuviikosta voisi kokeilla jälleen juoksentelua. Ensi vuoden päätavoitteet on jo lyöty kalenteriin, mutta niistä lisää joskus toiste.
juoksuvarvas 