Mont Blanc 80 km

Juhannusviikonloppuna kisattiin Chamonixissa Marathon du Mont Blanc. Eri matkoja oli tarjolla vertikaalitonnista 82 km mittaiseen vuoriultraan asti. Olin viime joulun alla ilmoittautunut pisimmälle matkalle. Halusin päästä taas Chamonixin poluille ja 82 km ympäri Chamonixia näytti siihen loistavalta ratkaisulta. Mutta eihän kisa ihan suunnitelmien mukaan mennyt.

Valmistautuminen

Kisaa edeltävä jakso oli parhaimmillaankin rikkonainen. Kroppa kyllä palautui hyvin huhtikuun Madeira Island Ultra Trailista, mutta koko jakson ajan jatkunut siitepölykausi sotki vielä kuvioita. Yleensä allergia on helpottanut kesäkuun alkupäivinä koivun kukinnan loputtua. Tällä kertaa kukinta oli alkanut myöhässä ja hengitys aukesi oikeastaan vasta siinä vaiheessa kun sai Ranskassa ilmaa keuhkoihin.

Chamonixiin tultaessa ei siis voinut puhua mistään huippukunnosta, mutta muutama jotenkin normaalisti sujunut treeni kertoi, että kunto oli ihan kohtuullisella tasolla. Ja kun pidempiä matkoja on jo jokunen tullut juostua, en ollut jaksamisesta erityisen huolissani.

Etukäteen olin eniten huolissani säästä. Elokuun lopussa UTMB:llä oli helteistä ja odotin, että samoin voi olla myös nyt. En ole koskaan erityisen hyvin sietänyt hellettä ja arvelin, että jos jonkin kanssa tulee ongelmia, se on aurinko.

Reitti

Chamonix 80

82 km mittaiselle reitille on pakattu 6000 nousumetriä ja saman verran laskua. Reitti tekee kierroksen Chamonixin laakson ympäri, käyden korkeimmillaan vajaassa 2500 metrissä, ja palaa sitten takaisin Chamonixiin. Jo profiilin perusteella reitti näytti etukäteen hauskalta: vaativa, mutta ei mitenkään ylitse pääsemätön.

Etukäteen reittiä kuvattiin myös tekniseksi. Odotinkin, että reitti on teknisempi kuin UTMB, joka ei ole lainkaan tekninen, mutta kuitenkin melko juostava.

Kisa

Kisa jäi kesken vähän puolen välin jälkeen Chatelardin kylään. Kuten etukäteen olin pelännyt, aurinko ja lämpö koituivat turmioksi. Ennen Chatelardia oli ensin melkoisen brutaali nousu Emossonin padolle sekä sen jälkeen parin kilometrin mittainen lasku padolta kylään. Jo aikaisemmin päivällä minulla oli alkanut jonkun verran särkemään päätä ja laskun aikana olon täydensi vielä pahoinvointi. Päivän kuumin vaihe oli alkamassa ja totesin, että ennen jatkamista täytyy tehdä tilannearvio jatkamisesta. Seuraavaksi olisi ollut vuorossa 1200 m nousu Tete de l’arolettelle ja seuraavalle huoltopisteelle oli 12,5 km matkaa. Otin särkylääkkeen, lepäsin Chatelardissa tunnin verran. Kun olo ei merkittävästi parantunut, totesin, että jatkaminen ei välttämättä nyt ole järkevää. Lämpötila oli lähellä 30 astetta, vuorelle kipuaminen tuskin olisi parantanut oloa, enkä halunnut ottaa riskiä, että olen auringonpistoksen saaneena vuoren rinteessä kaukana huoltopisteeltä.

Yritin kisan aikana eri tavoin pitää kropan lämpötilan kurissa. Se tuntui myös onnistuvan ainakin sen puolesta, että sykkeet pysyivät hallinnassa koko kisan ajan.

Startti oli ollut klo 4 aamulla Chamonixin keskustasta, josta lähdettiin kipuamaan Breventille. Olin etukäteen päättänyt, että otan alkupuolen kevyesti ja yritän varoa kuluttamasta liikaa voimia auringossa. Tämän takia jättäydyin tahallani startissa aika taakse. Jälkikäteen ajatellen ei olisi sentään ihan niin taakse kannattanut jättäytyä. Jumitin alkupuolella aika paljon hitaampien takana. Reitti kapeutui Breventin nousussa jo muutaman kilometrin jälkeen kapeaksi poluksi jolla ei juuri ollut mahdollisuuksia ohittaa ketään. Lopulta pääsin vasta noin 20 km tienoilla menemään jotenkin omaa vauhtia.

Olin jo ennen kisaa päättänyt, että yritän tehdä ennen kaikkea ehjän suorituksen, enkä aseta mitään aikatavoitteita. Kun hellettä oli luvassa, olisi ollut turhaa stressata ajan kanssa. Niinpä en hirvesti välittänyt, vaikka eteneminen oli alkupuolella hidasta.

IMG_0456

Heti kisan alussa Breventin nousussa oli yksi kisan hienoimpia hetkiä, kun auringon noustessa Mont Blanc valkeni silmien eteen. Ja se on hieno näky. Muutamaankin kertaan tuli mietittyä, että voisin jäädä vain kivelle istuskelemaan ja katselemaan vuorta. Kuvat eivät lähellekään tavoita Mont Blancin upeutta.

Jalat olivat kevyet, ohittelin jatkuvasti hitaampia ja kaikki sujui alussa kuten pitääkin. Totesin aika nopeasti, että pidän kisareitistä. Reitti oli luvatusti tekninen, mikä oli vain hauskaa. Ehkä parhaiten reittiä voisi kuvata vuoristopoluksi. Välillä se oli hyvinkin kivikkoista, ja varsinkin joissain laskuissa sai ihan kunnolla varoa. Välillä taas reitti oli hyvinkin juostava. Kivikot eivät olleet mitään, mistä ei olisi juurakkoisissa metsissä juoksemalla tottunut,  mutta alamäissä tekniikka tuli kyllä paikoitellen vastaan. Pitäisi vain päästä enemmän juoksemaan kunnon laskuja.

Ennen kaikkea tuntui, että järjestäjät olivat halunneet suunnitella kaikin puolin hienon reitin.

IMG_0462

Toinen reitiltä ehdottomasti mainittava kohta oli nousu Emossonin padolle sekä pato itse. Nousu oli vain noin 700 metriä. Se alkoi helppona, mutta muuttui pian hyvin brutaaliksi. Jyrkkä, hidas ja kesti ikuisuuden. Tuntui, että lähinnä kivuttiin kalliota ylös, eikä niskaan paistanut aurinko juuri auttanut. Äkkiseltään en muista kisoista toista yhtä tiukkaa nousua. Olin (ja olen) fiiliksissä siitä, että niin tiukka nousu on otettu reitille mukaan, vaikka se kyllä oli monelle kuolemaksi.

Lopuksi

Pari päivää kisan jälkeen olen vieläkin huonolla tuulella keskeytyksestä. Keskeytyksen lisäksi ärsyttää se, että vaikka yritti huomioida kuumuuden, se ei siltikään auttanut. Jälkikäteen arvioiden on myös jännää huomata miten selvästi helteessä suorituskyky hiljalleen laskee vaikka sykkeet ovat hallinnassa.

Tällä hetkellä tuntuu, että pidemmät kisat saavat nyt hetkeksi jäädä. Vuoden sisään oikeastaan mikään kisoista ei ole mennyt suunnitelmien mukaan. Nyt voisi olla parempi keskittyä vaihteeksi lyhyemmille matkoille. Toisaalta, pakko myöntää, että Mont Blanc 80 km jäi kaivelemaan. Reitti oli niin hieno, että sinne täytyy vielä joskus päästä mukaan. Kesällä saa kuitenkin varautua siihen, että lämpötila voi olla lähellä 30 astetta. Se ei varsinaisesti houkuttele kisaamaan.

Madeira Island Ultra Trail

Ennen kisaa
Viime syksyn UTMB:n jälkeen blogi on viettänyt hiljaiseloa. Siihen oli syynsä: ensiksi UTMB:n jälkeen seurasi ehkä syvin motivaatiokuoppa missä olen ollut. Vaikka hiljalleen palautumisen edetessä palasin juoksun pariin, varsinkin uusi tavoitteenasettelu on ollut vaikeaa ja mahdotonta innostumista on ollut vaikeaa löytää.

Toinen syy tauolle oli se, että ei oikeastaan ollut hirveästi kerrottavaa. Alkusyksyllä pari peräkkäistä sairastumista toivat melkein kuukauden juoksutauon. Sairastumiset yhdistettynä palautumiseen tekivät sen, että syyskuusta lokakuun loppupuolelle ei juuri kertynyt kilometrejä ja ainakin tuntui siltä, että kuntoa täytyi alkaa rakentaa melko tyhjästä.

Alkuvuonna harjoittelu alkoi kuitenkin taas sujua. Jossain vaiheessa sain ajatuksen, että voisin yrittää kerätä vuoden 2018 UTMB:tä varten pisteet tämän vuoden aikana, mikä käytännössä tarkoittaa kolmea vähintään 5 ITRA pisteen kisaa. Kisoiksi valikoituivat MIUT Madeiralla sekä 80 km matka Mont-Blanc Marathonilla juhannuksena. Ajattelin, että Madeiralle olisi hauskaa palata kolmen vuoden tauon jälkeen ja samoin Chamonix vuorineen houkutteli takaisin. Kolmas tarvittava kisa on vielä hakusessa.

Huhtikuuhun tultaessa aloin olla aika luottavainen siitä, että MIUT voisi sujua ihan hyvin. Siitepölykausi oli alkanut normaalia aikaisemmin ja se vei parhaimman terän pois maaliskuun puolesta välistä alkaen, mutta sitäkin osasi jo odottaa. Kisan lähestyessä yleistuntuma oli, että kaikilta osin kunto on ainakin parempi kuin kolme vuotta sitten – kuten oikeastaan pitääkin.

Ennen kisaa ja kisan aikana totesin, että reittiä oli jonkun verran muutettu edellisestä kerrasta. Pääpiirteissään se kulki samoilla paikoilla ja lähes samojen huoltopisteiden kautta – kisan korkeusprofiilissa oli vain pieniä muutoksia – mutta nousuista oli tehty entistä kuluttavampia. Suurimmassa osassa nousuja oli nyt rakennettu erikokoisia pengerryksiä tai portaita, jotka tekivät nousemisesta raskaampaa. Nousumetrejä oli tullut kolmisen sataa lisää ja yksi uusi nousu, kisan jyrkin, oli tullut uutena mukaan.

Profiili
Suunnitelma kisaan oli yksinkertainen: ensimmäisellä puolisko, jossa suurin osa nousuista on, kevyesti. Puolessa välissä hiukan pidempi huolto, sitten viimeinen pitkä nousu Pico Ruivolle ja Pico de Areeirolle. Viimeisellä, hyvin juostavalla kolmanneksella voi sitten vielä lisätä vauhtia, jos vielä tuntuu siltä.

Kisa

Reitti

Startti oli tasan klo 12 perjantain ja lauantain välisenä yönä. Kerrankin tuntuma oli kisan alussa aika hyvä, kun se yleensä on ollut enemmän tai vähemmän tukkoinen. Olin tarkoituksella jättäytynyt aika taakse, koska ajattelin, että moni lähtee liian kovaa ja pääsen kuitenkin ohittamaan heidät myöhemmin. Virhe. Muuten hitaammista ei juuri ollut ongelmaa, mutta alamäet olivat aivan tukossa. Laskut olivat sen verran kapeita ja jyrkkiä, että yksi ihminen pystyi hyvin tukkimaan koko laskun. Ehkä ensimmäistä kertaa tuli kisassa olo, että laskut ovat hitaampia kuin nousut. Ja vielä Madeiralla, jossa nousut ovat hitaita. Ehkä noin 20 km tienoille täytyi selkeästi hidastella ja odotella laskuissa.

Aika monta kertaa tuli mietittyä, että portugalilaiset ovat ehkä maailman huonoimpia alamäkijuoksijoita. Maa on täynnä mitä mahtavimpia vuoria ja mäkiä, ja mitä niistä on opittu?

Joka tapauksessa etenin alusta lähtien mukavasti ohitellen ihmisiä ja ilman suurempia ongelmia. Aivan kuten oli suunnitellutkin. Menin huoltopisteistä lävitse kohtuullisen nopeasti. Pysähdyin lähinnä täyttämään pullot ja söin muutaman appelsiiniviipaleen. Edelleenkin MIUTin alkupuoliskon reitti menee älyttömän hienoissa paikoissa: sademetsän kaltaista vehreyttä; kuivaa ylänköä, joka yöllä on vähän aavemainen ja joku hieno harjanne, josta ei tekisi mieli pudota.

Muistan, kuinka noin puoli seitsemän tienoilla laskussa kohti huoltopistettä kuuntelin juostessa metsää. Ympärillä oli vielä aivan pimeää ja kuului vain edellä olevan juoksijan askeleet lehtien kahistessa. Sitten, klo 6.48, alkoi ensimmäinen lintu laulaa ja kohta muut seurasivat perässä. Aurinko nousi.

45 km jälkeen lähdettiin ehkä kisan hauskimpaan nousuun. Kahdella aiemmalla kerralla näillä tienoilla on ollut hyvin jyrkkä lasku, noin 35-45 asteen kulmassa rinnettä alas vesiputkea seuraillen. Tällä kertaa mentiin vastaavalla jyrkkyydellä vesiputken reunaa ylös. Nousumetrejä ei tullut kuin ehkä 300, mutta herranjestas kun nousu oli brutaali. Nousun jälkeen sai sitten nautiskella vuoren rinnettä kulkevaa hiekkapolkua, josta lopulta tultiin alas Curral das Freirasiin ja puoleen väliin kisaa.

Curral das Freirasissa olin suunnitellut pitäväni vähän pidemmän huollon. Tarkoittaen lähinnä sitä, että geelitäydennyksen ja varustehuollon lisäksi syön myös lautasellisen riisiä. Samaan aikaan totesin kuitenkin myös, että olen väsyneempi kuin mitä olin etukäteen ajatellut olevani tässä vaiheessa kisaa. En kuitenkaan huolestunut siitä vielä mitenkään vakavasti. Edessä oli enää kisan viimeinen pitkä nousu, 1200 m ylös Pico Ruivolle ja sen jälkeen reilu 5 km Pico de Areeirolle. Vaikka tiesin sen olevan kuluttava, sen jälkeen olisi jäljellä lähinnä alamäkeä ja helppoa polkua sekä pienempi 500 m nousu.

Lopulta tästä 16 km etapista tuli tämän kisan vedenjakaja. Vielä Curral das Freirasissa ajattelin, että olisi hyvät mahdollisuudet 19.XX-20.XX h loppuaikaan. Uudella reitillä siihen voisi hyvin olla tyytyväinen. Mutta ihan ei mennyt tällä kertaa niin.

En ihan tarkkaan tiedä missä vaiheessa hajoaminen tapahtui. 10 km Pico Ruivon huipulle sujui vielä jotenkin, tosin entistä väsyneempänä. Pico Ruivon ja Areeiron välinen matka oli jo kuitenkin puhdasta kuolemanmarssia. Olin juonut tarpeeksi ja energiaa oli, mutta se ei auttanut. Pico de Areeirolla torkuin 30-40 minuuttia ja vasta sitten pystyin taas jatkamaan matkaa. Tämän jälkeen oli selvää, että mitään järkevää aikaa on turhaa yrittää tehdä. Kunhan selviytyy maaliin.

IMG_0412 2

Näkymiä Pico Ruivolta.

Unien jälkeen eteneminen alkoi jotenkin taas sujua, vaikka seuraavat 14 km menivät aika hitaasti. Kevyttä juoksua välillä kävellen ja hieman toipuen. Viimeinen 500 m nousu Poison huoltopisteelle tuntui melko työläältä, mutta sen jälkeen oli enää 25 km maaliin. Tässä vaiheessa ajattelin, että nyt saa riittää. Joko juoksen maaliin tai sitten jään matkalle. Ja sitten kun kerran lähti kunnolla juoksemaan, niin se taas alkoi sujua.

Loppumatkassa ei oikeastaan ollut enää mitään ihmeellistä. Juoksu kulki oikeastaan ihan kohtuullisella vauhdilla ja ohittelin jälleen muita hyytyneitä. Ehkä 15 km ennen maalia laskeutui jälleen yö. Erityisesti täytyy kuitenkin mainita toiseksi viimeinen etappi Laranosta Ribeira Secaan, joka kulki pitkän pätkän Madeiran pohjoispuolen kallioiden reunassa kulkevaa polkua pitkin. Tämä oli uutta edelliseen kertaan nähden. Toisella puolella alla kuohui meri, toisella puolella oli kallioseinämä. Ympärillä oli laumoittain ilmeisesti cory’s shearwater –lintuja pitämässä outoa ääntään. Reitin ehdottomia huippukohtia, joka varmaan olisi ollut vielä hienompi, jos olisi ollut valoisaa.

Viimeiset kilometrit juostiin Machicoa ympäröivää levadaa, joka oli jälleen melko tylsää. Sitten tulin maaliin. Aika taisi olla 23 h 8 min.

Jälkipuinti
Kisan lopputulos ei oikein ollut sitä, mitä tulin hakemaan. Sitä ei oikein pääse pakoon. Edellytyksiä parempaan olisi ollut, mutta tällä kertaa kävi näin.

Mitään selvää syytä kanttaamiselle en ole keksinyt. Todennäköisin syyllinen ehkä on aurinko ja lämpö. Vaikka sää ei ollut helteinen, kropalla on kuitenkin totuttelemista Suomen nollakelistä Madeiran reiluun kahteenkymmeneen asteeseen.

Viikko kisan jälkeen huomaan eniten muistelevani sitä, kuinka hieno MIUTin reitti on, kaikilta osin. Vaativa, kyllä, mutta myös luonnoltaan todella hieno. Ja kun järjestelytkin pelaavat hyvin, niin ei tätä voi kuin suositella.

Trail des Balcons d’Azur

Trail des Balcons d’Azur oli paluu kisoihin reilun vuoden tauon jälkeen. Miten siellä meni?

Loppuvuodesta 2015 selvisi, että saan UTMB:n osallistumisen siirrettyä lääkärintodistuksella vuodelle 2016, kunhan käyn hakemassa vielä jostain kaksi pistettä lisää osallistumista varten. Aloin etsimään sopivaa kisaa keväältä – kriteereinä olivat lähinnä ajankohta sekä paperilla kohtuullisen helppo kisa. Valinta osui lopulta Cannesin vieressä Mandelieu-La Napoulessa kisattuun Trail des Balcons d’Azuriin. 80 km ja +3500 nousumetriä oli sopiva matka ja kevät on lähes parasta aikaa olla Etelä-Ranskassa. Samalla pääsisi näkemään taas yhden paikan lisää Ranskassa.

Treenien osalta alkuvuosi sujui aika hyvin. Helmikuun sairasteluja lukuun ottamatta vauhdit ovat hiljalleen palautuneet lähelle sitä, mitä ne olivat ennen viime vuoden sairastumista. Tosin peruskunnossa on edelleen vielä parantamista, mutta se tulee ajan kanssa. Ennen kisaa eniten mietitytti ehkä se, miten alkava siitepölykausi ehtisi vaikuttaa.

Kisan reitistä löytyi etukäteen vähän tietoa. Profiili, summittainen reittikartta sekä gps-jälki löytyivät, mutta ei mitään tarkempaa tietoa esimerkiksi reitin teknisyydestä. Profiilin perusteella odotettavissa ei näyttänyt olevan mitään kovin huolestuttavaa. 300-400 m nousuja, mutta ei mitään sen pidempää.

UTBA

 

Mandelieu-La Napoule on pikkuinen rantakaupunki Cannesin vieressä. Suurinta osaa turisteja tuntuivat kiinnostavan lähinnä ympäröivät golf-kentät, mutta alueella tuntuu elävän myös vireä polkujuoksukulttuuri. Yleisesti ottaen kisan järjestelyt toimivat hirveän hyvin. Kun kyselin etukäteen sähköpostilla lääkärintodistuksesta, vastaus tuli nopeasti. Kisa-alueella ja huoltopisteillä kaikki toimi jouhevasti. Huoltopisteiltä löytyi vettä, Coca Colaa, kuivattuja hedelmiä, kakkua sekä muutamalta energiapatukoita ja juustoa. Perussettiä, mutta ihan riittävää.

Ennen kisaa ehdin juosta kaksi kevyttä lenkkiä kaupungin ympäristössä, jotka molemmat varoittivat, että kaikki ei välttämättä sujuisi kisassa ihan täydellisesti. Jätin matkaan lähtiessä osan allergialääkityksestä pois, koska Etelä-Ranskassa ei juuri tarvitse välittää koivun tai lepän siitepölystä, mutta en ottanut huomioon sitä, että kestää kuitenkin muutaman päivän ennen kuin siitepöly poistuu hengitysteistä kokonaan. Niinpä heti ensimmäisellä lenkillä Ranskassa hengitys meinasi leikata kokonaan kiinni. Hengitysvaikeudet toistuivat lievempinä taas seuraavana päivänä ja melkein arvasin, että jotain olisi odotettavissa myös kisassa. Kysymys oli vain, että kuinka paljon hengitysvaikeudet haittaisivat.

Oma suunnitelmani kisaan oli tehdä reipas ja tasainen suoritus. Olin jo etukäteen päättänyt, että UTBA saa olla lähinnä harjoituskisa. Siis, en ala hidastelemaan, mutta en myöskään ota itsestäni kaikkea irti.

Lähtö oli klo 5 sunnuntaiaamuna Mandelieu-La Napoulen rannalta. Ranskalaiseen tapaan porukka lähti reippaasti liikkeelle ja varsinkin ensimmäisessä nousussa kuuli, kuinka moni puuskutti väkisin ylös turhan kovaa. Pidin oman tuntumani kevyenä ja annoin ihmisten mennä ohitse. Ajattelin, että ohitan heidät kuitenkin myöhemmin.

Ensimmäisen noin 1 ½ tuntia sai juosta otsalampun kanssa. Aika nopeasti tieltä päästiin poluille. Ylipäänsä reitti oli siinä mielessä hyvin suunniteltu, että tiepätkiä ei ollut mitenkään ylettömästi. Asfalttia oli lähinnä joitain huoltopisteitä lähestyttäessä ja lisäksi jonkun verran metsätietä.

Ensimmäiset 20 km polku oli paljon pienkasvillisuuden ympäröimää hiekka- tai kalkkikiveä. Ei mitään mahdottoman teknistä, mutta kuitenkin huomasi, että alusta oli itselle hiukan vieras ja juoksin ehkä vähän turhankin varovasti. Muutaman kilometrin jälkeen myös huomasin, että syke tuntui puskevan koko ajan turhan ylös ja meni vk-alueelle sellaisessakin vauhdissa, mikä normaalisti on pk-alueella. Ensiksi ajattelin, että kyse on vain startin tuomasta adrenaliinipiikistä, mutta kun sykkeet eivät rauhoittuneet, aloin hiljalleen miettiä mitä asialle tekisi.

Mitään kovin selkeitä muistikuvia ei reitin alkupuoliskosta jäänyt. Ehkä 20 km jälkeen luonto muuttui metsäisemmäksi ja ryteikköisemmäksi. Reitti kulki vaellusreittien ulkopuolella olevilla pienillä poluilla, joita ei selkeästi käytetty ihan hirveästi. Välillä sai puskea pienten ryteikköjen lävitse, mikä oli melkoisen rasittavaa. Ensimmäisen tunnin jälkeen porukka alkoi olla jo hyvin hajaantunutta ja juosta sai aika rauhassa, vaikka ehkä minuutin sisällä aina oli edessä tai takana joku toinen. Ohittelin rauhassa vastaantulevia, mutta en sen enempää kiinnittänyt huomiota sijoitukseen.

40 km kilometriä lähestyessä alkoi olla selvää, että hengitys ei toiminut ihan normaalisti. Luulen, että kohonnut syke johtui pitkälle tästä. Hengitys ei onneksi leikannut kiinni missään vaiheessa, mutta happi ei myöskään kulkenut niin hyvin kuin olisi pitänyt. Kun asialle ei siinä oikein mitään voinut, jatkoin vain eteenpäin normaalisti. Yritin vain pitää sykkeen aika tarkkaan kurissa.

40-60 km välillä oli myös kisan ehkä rasittavin jakso. Reitti muuttui paikoitellen melko kivikkoiseksi. Polulla ei vain ollut paljon kiviä, vaan polku oli kiveä. Varsinkin, kun alamäissä oli paljon nyrkinkokoista irtokiveä, täytyi tunnustaa, että nyt ei tekniikka riitä kovin vauhdikkaaseen alamäkijuoksuun.

Noin 50 km asti olin edennyt 10 h loppuaikaa ennustavalla vauhdilla, mutta tämän jälkeen vauhti alkoi hiljalleen tippua. Edellä mainitut kivikot olivat tähän yksi syy. Toiseksi, kisapäivälle osui sopivasti yksi kevään ensimmäisistä hellepäivistä, vaikka etukäteen lämpötilaksi oltiin luvattu miellyttävämpää +18 astetta. Kun oma kroppa on vielä paremmin tottunut +5 asteen lämpötiloihin, +25 hyydytti ihan selkeästi.

56 km huoltopisteelle tultaessa pidin ainoan hitusen pidemmän huoltotauon. Aurinko ja pieni energiavaje painoivat ja hengitysongelmat ärsyttivät. Otin päivän toisen antihistamiinin sekä ibuprofeiinin, join reilusti nestevajauksesta huolehtiessa ja laskeskelin, että 24 km ei ole enää pitkä matka maaliin. Nousu huoltopisteelle sekä siitä ylös huipulle jäi mieleen ehkä kisan hauskimpana. Tai siis, nousussa alkoi jo olla vähän yritystä jyrkkyyden suhteen, kun muuten kisan nousut eivät olleet kovin jyrkkiä.

Reilusta 50 km eteenpäin 68 km asti reitti seurasi merkittyä vaellusreittiä. Alamäet olivat edelleen aika hitaita – muutaman kerran meni enemmän kalliolta alas kipuamiseksi kuin juoksemiseksi. Ehkä 65 km tienoilta pääsi taas laskettelemaan rennosti alas rantaan viimeiseen huoltoon ja viimeisen 11,5 km pätkän jälkeen olinkin jo maalissa ajassa 11 h 8 min ja sijalla 38.

Hengitysongelmat pois lukien kisa meni ilman sen suurempia ongelmia. Nousuissa tosin huomasi, että tuntuma kipuamiseen on ehtinyt hävitä aika hyvin. Samoin reidet olivat loppumatkasta jo melkoisen väsyneet. Mutta nuo eivät ole mitenkään yllättäviä asioita.

Reitillä hienointa olivat ehkä Välimerelle korkealta aukeavat maisemat. Välimeri vain on todella nätti. Muuten reitti oli maisemiltaan luokkaa ihan ok. Ei mitään järisyttävän hienoja paikkoja, ei tylsääkään, mutta hyvä läpileikkaus alueen luonnosta.

Tässä vaiheessa tämä oli hyvä paluu kisoihin. Nopeamminkin olisi päässyt, mutta nyt ei oltu aikaa hakemassa. Vajaan viikon jälkeen kroppa on myös lähtenyt palautumaan hyvin. Reidet olivat tavalliseen tapaan kipeänä pari päivää, mutta usein ne ovat olleet kisan jälkeen enemmänkin soossina. Vajaan viikon jälkeen kroppa tuntuu jo normaalilta, vaikka palautuminen onkin todennäköisesti vielä kesken.

Jos kaikki menee hyvin, toukokuun lopussa on seuraavaksi tarkoitus testata puolikkaan kuntoa Espoon iltajuoksussa. Ja heinäkuussa on vuorossa Hetta-Pallas. Sitä kohti!

Varusteet:
– Salomon S-Lab Advanced Skin 12
– Petzl Nao
– Black Diamond Ultra Distance Carbon Z
– Garmin Fenix 2
– Inov-8 Stormshell 150 (yllättäen pysyi repussa koko matkan)
– Inov-8 Trailroc 245

 

Kisakalenteri 2016

Vuoden 2016 kisakalenteri alkaa vihdoinkin olla selvänä. Ihan korkea aikakin. Tai no, kisat ovat olleet selvänä jo jonkin aikaa, mutta olen jostain syystä vältellyt kalenterin laittamista ulos. Kun viime vuoden toinen puolikas meni sairastaessa, edellisestä startista alkaa olla melko tarkkaan vuosi. Tässä alkaa jo ihan odottamaan, että saa jälleen lapun rintaan.

Vuoden 2016 kisat

1) Ultra Trail de Balcons d’Azur 80 km/+3550 m (huhtikuu)

Pikkukisa Välimeren rannalla Cannesin vieressä. Tarkoitus on ottaa tämä lähinnä harjoituskisana, ilman sen suurempia tavoitteita. Kroppa saa taas tuntumaa pidemmän matkan juoksemiseen ja samalla saan vielä puuttuvat 2 UTMB-pistettä syksyä varten.

2) NUTS Hetta-Pallas 55 km (heinäkuu)

Hetta-Pallas –reitin juokseminen on kangastellut mielessä useamman vuoden ja nyt se tuntui asettuvan hyvin kalenteriin. Ja on myös kivaa päästä taas kisaamaan Suomessa, kun edellinen Suomessa juostu pidempi kisa taitaa olla vuoden 2013 Vaarojen ultra.

3) Ultra Trail de Mont-Blanc 168 km/+9600 m (elokuu)

Järjestäjät suostuivat siirtämään osallistumisoikeuden tälle vuodelle, joten nyt on vuorossa uusi yritys. Yhtä aikaa hienoa päästä mukaan, mutta samalla vähän hirvittää lähteä mukaan yhdeksän kuukauden treenillä.

 

Pinnan alla kuplii vielä alkukesään joku puolikas. Helsinki Half Marathon on ollut vahvimpana ehdokkaana mielessä, mutta tällä hetkellä työt haittaavat harrastuksia sen verran että HHM ei luultavasti onnnistu. Jos siitepölykausi päättyy ajoissa, voisin lähteä katsomaan millainen kisa Espoon iltajuoksu on toukokuun lopussa.

Juoksu on viime kesän ja syksyn sairastelun jälkeen lähtenyt kulkemaan yllättävän hyvin. Alkuvuosi oli ensin pari kuukautta aika vahvaa kehitystä. Hiihtoloman tienoille osui viikon juoksutauko sairastelun takia. Sen jälkeen ei tahtonut sujua mitenkään reiluun kuukauteen, mutta nyt alkaa kulku taas löytyä yllättävänkin hyvin. Tänään meni 4 x 2 km vedot vauhdeilla 3.43-3.48 min/km + 1 km @ 3.33 min/km. Olin itsekin yllättynyt kuinka helppo tuntuma lopulta oli. Että tekeminen alkaa näyttää jo juoksultakin, varsinkin kun vain muutama viikko sitten olin tekemässä kuolemaa 2 km vetojen kanssa hitusen hitaammilla vauhdeilla.

Nyt sitten odotellaan siitepölykauden alkamista ihan kunnolla. Aiempia vuosia seuraten hengityksen pitäisi leikata kiinni ihan minä päivänä tahansa ja sitten ei taas kulje ennen kesäkuun alkua.

Tilannekatsaus, osa 2

Missä mennään sairastelun kanssa? Entä se UTMB?

Lyhyt vastaus: tilanne on parempi kuin kuukausi sitten, mutta ei toivoakaan mistään oikeasta urheilusta.

Pitkä vastaus:
Kuukauden mittaan lääkäri on määrännyt kolme antibioottikuuria sekä kasan muita lääkkeitä. Yleisesti ottaen vointi onkin parempi. Kurkku ei ole enää samalla tapaa limainen ja poskiontelot tuntuvat suurin pirtein normaaleilta. Vajaa pari viikkoa sitten sykkeetkin olivat kovaa vauhtia lähestymässä normaalia. Sitten tapahtui jotain ja sykkeet palasivat entiselle korkealle tasolleen. Siinä sitten ollaan niiden kanssa oltu. Jos sykkeet palautuisivat normaaleiksi, sitten voisi melkein uskoa olevansa taas terve.

Selvin merkki on ortostaattinen syke, joka huitelee 30-40 iskua leposykettä korkeammalla. Käytännössä riittää, että nousee tuolilta ylös, eikä syke juuri tipu alle 80.

Lääkäriltä on kuitenkin lupa harrastaa kevyttä liikuntaa ja olen lähtenyt siitä, että kunhan keskisyke pysyy alle 130, jotain voi harrastaa tunnin päivässä. Se tekee olemisen hiukan helpommaksi ja ainakin vähän hidastaa peruskunnon heikkenemistä. Liikunta ei ole myöskään tuntunut juuri vaikuttavan oireisiin. Juokseminen on sykkeiden takia jäänyt juoksu+kävely -räpeltämiseksi, mutta pyöräily toimii paremmin.

UTMB:hen on nyt kaksi viikkoa aikaa. Aika vahvasti näyttää siltä, että UTMB jää väliin, ellei ihmeparanemista tapahdu todella pian. Perjantaina on jälleen lääkärin kanssa tapaaminen ja pyysin häntä kirjoittamaan lausunnon jolla anoa osallistumisoikeuden siirtoa ensi vuodelle. Jos mitään ei tapahdu, viikonloppuna lähtee sähköpostia Chamonixin suuntaan. Saa sitten nähdä mitä kilpailuorganisaatio sanoo.

Kun UTMB:tä on tullut suunniteltua vuodesta 2011-2012 lähtien, niin onhan tämä aika synkkää.

Palautuminen

Kropan palautuminen rasituksesta kisan jälkeen on yksi kiehtovimpia vaiheita juoksemisessa. Palautuessa tuntee ruumiinsa tavalla, jota harvoin muuten pääsee kokemaan.

Kaksi viikkoa maratonin jälkeen en voi kuin todeta, että kroppa on lähtenyt palautumaan oikein hyvin. Se ei toki ole vielä täysin palautunut – menneen rasituksen huomaa edelleen juostessa – mutta jokaisella lenkillä huomaa kehityksen eteenpäin. Erityisen kiehtovaa on kuitenkin se, miten palautuminen avaa omaan ruumiiseen ikkunan, jota muuten harvoin on.

Juoksin ensimmäisen maratonini vuonna 2007. Kisaa seuraavana yönä en pystynyt kunnolla nukkumaan, koska jalkoja särki niin paljon.

Vuonna 2012 juoksin ensimmäisen vuoriultrani. Kisan loppuvaiheessa etureidet leikkasivat kiinni rasituksesta. Seuraavan viikon ajan portaat olivat tuskallisia laskeutua ja kävellessä jokainen askel sattui.

Nuo ovat ääriesimerkkejä, mutta tuskin poikkeuksellisia. Pointti ei ole kivun fetisoimisessa, vaan muutoksessa: ennen kisaa juoksijat ovat fyysisen kuntonsa huipulla ja kisan jälkeen kropan hiljalleen jäähtyessä lihakset jäykistyvät, rasitus vaatii veronsa ja liikkuminen muuttuu vaivaiseksi. Lihassäryn ja vaivalloisen liikkumisen keskellä olen joskus miettinyt, että tältäkö sitten vanhuus tuntuu.

Joskus kuulee kysymyksen, miltä tuntuu olla hyvässä kunnossa. Yleensä se ei tunnu juuri miltään. Suorituskyvyn paranemisen tiedostaa ja sen voi hahmottaa harjoitusvauhtien ja juostujen kilometrien kautta. Mutta hyvä kunto ei tunnu miltään erityiseltä. Ennemminkin kunnon voi hahmottaa negaation kautta: se on rasittuneisuuden poissaoloa. Siinä missä toinen voi hengästyä noustuaan mäkeä ylös, itse ei mäkeä välttämättä edes huomaa.

Kisa muuttaa kaiken. Rasitus ei ole enää jotain, jota ei juuri huomaa muualla kuin treeneissä. Sen sijaan rasitus seurauksineen on koko ajan läsnä ja sen tuntee jokaisella askeleella. Päivä päivältä voi seurata, miten kroppa tuntuu taas hiukan erilaiselta ja vähän paremmalta palautumisen edistyessä. Palautumisen aikana tuntee kroppansa akuutimmin kuin koskaan muulloin. Tunne ei tietenkään ole miellyttävä, koska se on rasituksen määrittämä. Samalla se on kiehtova, koska olotila on niin erilainen normaaliin nähden. Nyt olotila on suorituskyvyn poissaoloa.

Kisan jälkeen todella tuntee kroppansa ja siinä tapahtuvat muutokset. Se tekee palautumisvaiheesta niin kiehtovan. Jos harjoitellessa suorituskyvyn rajoja pyritään venyttämään pidemmälle, palautumisvaiheessa saa tuntea toisen ääripään.

Vuoden 2014 juoksukivuudet

Vuoden 2014 kivoimpia juoksuasioita olivat…

– Paras kisa: Madeira Island Ultra Trail
Jälkikäteen ajatellen kouluarvosanaksi kisasta voisi antaa 9. Alku oli turhan hidas, mutta sen jälkeen kaikki meni putkeen. Lisää pisteitä tulee Madeiran reitistä: nousut ovat tiukkoja ja luonto vaihteleva. Maisemat ovat upeita. Reitillä on helppoa kuluttaa ensimmäisellä puolikkaalla voimat ja sitten hyytyä kun oikeasti voisi mennä kovempaa. Madeiralle voisi lähteä vielä kolmannenkin kerran. Tai sitten sinne olisi kivaa mennä vain treenaamaan ja juoksemaan levadoita pitkin.

– Hienoin tunnelma: Templiers Endurance Trail
Templiersiin pitää joskus mennä vielä uudelleen. Vaikka kisa ei mennyt suunnitelmien mukaan, tunnelma kisassa oli omaa luokkaansa. Keskiaikaisia kyliä ja raunioita; hienoja, omanlaisiaan vuoria; ranskalaista maaseutua; ihmisiä kannustamassa reitin varrella. Lyhyellä tutustumisella myös Millaun kaupunki houkuttelee uudelleen käymään.

– Parhaat maantiekengät: Inov-8 Road-X Lite 155
Pelkistetty, kevyt ja nopea kenkä. Erityisesti kovempiin vauhteihin, mutta toimivat myös pk-lenkeillä. Puolikasta pidempää matkaa en tosin näillä lähtisi kisaamaan. Ja talvella näillä ei juuri juosta ulkona: pohja on aivan sileä. Joka tapauksessa erittäin suositeltavat.

– Parhaat maastokengät: Salomon Sense Ultra
Kevyt ja nopea kenkä. Loistava tuntuma. Pito voisi joissain tilanteissa parempi, mutta muuten ei ole huomauttamista.

– Yleinen juoksukivuus: kevyet aamulenkit

– Juokseminen ja suhde luontoon
Juoksemisen hienous on siinä, että on pakko sopeutua ja elää sään sekä vuodenajan vaihteluiden mukana. Kun muuten iso osa ajasta kuluu säältä suojattuna tai korkeintaan nopeasti siirtyen paikasta toiseen, juokseminen kuuluu ohjelmaan vaikka olisi paljon pakkasta, räntää sataisi viistoon tai olisi hellettä. Kurja sää ei ole jotain mitä pakenee vaan jonka kanssa on vain ajoittain elettävä. En tarkoita, että olisi kovin hohdokasta juosta kurjissa oloissa. Pointti on siinä, että juokseminen syventää suhdetta luontoon.

Festival des Templiers – Endurance Trail 102 km / +4800 m

Tuloksena keskeytys 76 km kohdalla. Mitä kävi?

Festival des Templiers on yksi Ranskan suurimmista – ellei suurin – polkujuoksutapahtuma, joka tänä vuonna järjestettiin 20. kerran. Viikonlopun aikana on Millaun kaupungissa toistakymmentä kilpailua eri matkoilla ja yhteensä osallistujia on noin 8000. Perjantain Endurance Trail on matkoista pisin. Templiersin pääkilpailu on sunnuntain Grand Trail du Templier, joka vuosittain vetää paikalle Ranskan kärkinimiä että myös joitain maailmantähtiä. Tänä vuonna mukana on esimerkiksi Miguel Heras, Sage Canaday, Ricky Lightfoot sekä naisista Nuria Picas. Endurance Trailin ennakkosuosikkina oli puolestaan Thomas Lorblanchet, joka viime vuonna voitti Grand Trailin ennen UTMB-voittaja Xavier Thevenardia.

Yhteensä Endurance Trailille oli ilmoittautunut 1050 juoksijaa. Oma ajatukseni kisasta oli se, että se olisi kiva tapa päättää kausi sekä päästä hetkeksi pakoon Helsingin syksyä ja pimeyttä. Ei siis mikään ykköstavoite, mutta toki tarkoitus oli mennä niin kovaa kuin jaloista lähtee. Aikatavoitteen olin asettanut 14 tuntiin, joka nousumetrien perusteella vaikutti realistiselta.

Yleisesti ottaen järjestelyitä voi vain kehua. Nettisivuilta löytyi englanniksi tietoa hiukan heikosti, mutta ranskaksi tietoa oli reilusti. Kisan ilmoitettu pituus myös hiukan eli. Aiemmin pituudeksi ilmoitettiin 100 km, kilpailuviikonloppuna 102 km ja kisan aikana GPS onnistui taikomaan ilmoitetulla välillä 46-76 km neljä ylimääräistä kilometriä näyttäen lopulta reilua 80 km, kun se 46 km asti oli mennyt aika tarkkaan etukäteen ilmoitetuissa luvuissa. Mutta kisakylässä ja kilpailun aikana kaikki järjestelyt toimivat ilman mitään moitetta. Templiersin kisakylä on myös ensimmäinen missä olen nähnyt, että paikallisten tuottajien herkuja varten on pystytetty oma telttansa: paikallisia leivonnaisia ja leipää, viiniä ja juustoja – Millau on roquefort-aluetta. Pisteet siitä.

Startti oli neljältä aamulla viileässä ranskalaisyössä. Templiersin perinteiden mukaan juoksijat saatteli matkaan ERA:n pseudogregoriaaninen ysäriklassikko punaisen savun ja valojen värjätessä yötä.

Ensimmäiset pari kilometriä juostiin joen vartta tietä pitkin ja ensimmäinen nousu oli myös paljolti päällystettyä tietä. Tylsä, mutta hyvä ratkaisu sen kannalta, että porukka ehti hiukan levitä. Suurin osa juoksijoista aloitti myös perinteiseen tapaan melko kovaa. Itse lähdin rauhassa liikkeelle ja annoin muiden mennä ohitse. Arvelin, että suurin osa kovaa aloittavista joka tapauksessa hyytyy. Niin käy aina.

Ensimmäiselle huoltopisteelle oli 18 km matkaa ja täytyy sanoa, että etappi oli melko tylsä. Suurin osa reitistä oli erilaista tietä ja polkupätkätkin aika perus-metsäpolkua. Ei mitään ihmeellistä. Hienointa ehkä oli juosta pimeässä keskiaikaisen kylän lävitse: autioita pieniä kujia ja portaita. Porukka kulki vielä aika kasassa. Juoksu oli kevyttä ja aika pian aloin ohittelemaan nopeammin aloittaneita. 1. huoltopisteelle tulin ajassa 2.18 ja taisin mennä siitä noin minuutissa lävitse. Turha pysähtyä kun juoksu kulkee.

2. huoltopisteelle olisi jälleen 18 km matkaa. Alkuosa reitistä oli jälleen aika yllätyksetöntä, mutta 25 km tienoilla alkoi tapahtua. Pienen kylän jälkeen alkoi kohtuullisen jyrkkä nousu, joka kasasi juoksijat pitkäksi, hitaaksi kiiltomadoksi. Polku oli kapea, eikä sallinut ohittamista. Omalla vauhdillani olisin noussut jonoa nopeammin, mutta kun ohitse ei päässyt, himmailin sitten siinä toisten perässä. Mietin, että kokemus sekin kun mäessä syke laskee alle 130. Lähellä huippua ohittaminen hiukan helpottui, mutta huipulla polku jatkui jälleen aika samanlaisena: kapeaa ja paikoitellen aika teknistä. Porukka meni letkana eteenpäin, eikä oikein ohitse päässyt. Jossain näillä tienoilla mietin, että polut olivat paikoitellen aika samanlaisia kuin Suomessa. Mäntymetsää ja graniittikalliota. Aurinko alkoi hiljalleen nousta ja maisemat alas laaksoon olivat kieltämättä vaikuttavia.

Pari kilometriä ennen 36 km huoltopistettä onnistuin tekemään juoksu-urani ehkä näyttävimmän kaatumisen. Juoksin rennosti hiukan kivikkoista tietä alas ja räpläsin sykemittaria, kun kompastuin johonkin. En ehtinyt edes ottaa käsillä vastaan, lensin suoraan mahalleni maahan ja liu’uin maassa vielä pari metriä. Mitään pahempaa ei onneksi käynyt. Kylkeen, käsiin ja polviin tuli pieniä ruhjeita, mutta lopulta taisin säikähtää enemmän kuin mitä edes sattui. Edessä ja takana juoksi pari ranskalaista ja hekin taisivat hiukan säikähtää: kysyivät aika monta kertaa olenko kunnossa ennen kuin lähtivät jatkamaan matkaa. Reppu ja pullot edessä olivat suojanneet rintaa; numerolappu hiukan repeytyi irti, mutta sen sai korjattua. Vähän täytyi kasailla itseä ennen kuin lähdin taas juoksemaan, mutta kaikki hyvin. Eniten taisin säikähtää siinä vaiheessa, kun nousin maasta ylös ja äkkiä rinnasta valui lorottamalla punaista nestettä. Ensimmäinen ajatus oli, että jossain on nyt iso reikä, mutta sitten tajusin, että toisen pullon suutin oli lähtenyt kaatuessa irti.

Vähän ennen huoltopistettä tuli vastaan reitin ensimmäinen postikorttimaisema. Vuoren kupeessa pieni keskiaikainen kylä, johon nouseva aurinko paistaa lämmintä valoa. Ympärillä taisi olla viiniviljelmiä. Ihan sanoinkuvaamattoman hienoa.

2. huoltopisteellä olin neljän ja puolen tunnin tietämillä. Juoksu oli edelleen kevyttä ja tuntui, että olisi tässä nopeamminkin tultu, jos toiset juoksijat ja haaverit eivät olisi hidastaneet. Huoltopisteellä pesin pahimmat kurat pois käsistä ja pulloista, mutta muuten jatkoin taas nopeasti matkaa.

Seuraavalle huoltopisteelle oli 10 km matkaa, mutta tästä etapista ei ole jäänyt mitään erityistä mieleen. Kaikki sujui ja reitti tuntui selkeästi mielenkiintoisemmalta kuin alkumatkasta. Lähinnä mietin, että 3. huoltopiste on 46 km kohdalla, joka tuntui henkisesti kisan puoliväliltä. Laskeskelin, että vauhti lupailee noin 13.30-14 h loppuaikaa ja tähän asti olin vain pitänyt tuntuman kevyenä, joskus 60 km jälkeen oli ajatuksena kiristää vauhtia.

Pian 3. huoltopisteen jälkeen oli vuorossa kisan ehkä pisin nousu, jossa ongelmat alkoivat 48 km tienoilla. Otin geelin ja äkkiä sen jälkeen olo meni heikoksi ja syke alkoi tippua. Muutamassa minuutissa syke tippui 15-20 pykälää 120 tienoille vaikka samaan aikaan nousin mäkeä ylös. Saman tien tuli ajatus, että jos olo ei tästä parane, kisa voi olla tässä. Mutta mietin myös, että otan nyt kevyesti ja himmailen vaikka tahallani jonkun hitaamman takana. Seuraava huoltopiste on vasta 67 km kohdalla ja tässä on 19 km aikaa katsoa miten tilanne kehittyy.

Seuraavan 10 km aikana yritin juoda normaalia enemmän vettä siinä toivossa, että se rauhoittaisi vatsaa. Heikotus helpotti jossain vaiheessa ja vatsa ei tuntunut enää ihan niin pahalta. Mutta kun joskus tunnin jälkeen yritin jälleen ottaa geelin, vatsassa alkoi saman tien kiertämään. Eteneminen sujui niin kauan kuin kropassa oli energiaa jäljellä, mutta välillä 56-67 km se alkoi olla jo puolituskaista. Kurjuutta edisti vielä se, että kun olin etapin ensimmäisellä puoliskolla juonut normaalia enemmän, jälkimmäiselle kympille vesi oli vähissä. Samalla aurinko oli alkanut jo paistaa kunnolla, mikä ei varsinaisesti auttanut.

Toisaalta tälle etapille osuivat kisan ehkä hienoimmat maisemat sekä myös vaativimmat nousut. Millaun vuoret ovat jyrkkää kallioseinämää, joiden huippu on laakeaa tasankoa. Yhdessä ne muodostavat kanjoneita, joiden pohjilla on kyliä. Vähän kuin joukko Saana-tuntureita muodostaisivat vuoriston. Jyrkimmissä nousuissa sai paikoitellen vetää nelivedolla kalliota ylös, mutta tasangoilta auenneet maisemat kanjoneihin olivat huikeita. Jossain näillä tienoilla bongasin myös kotkan leijailemassa melko samalla korkeudella.

Pari kuvaakin tuli matkan varrelta otettua:
Festival des Templiers1

Festival des Templiers2

Festival des Templiers3

Festival des Templiers4

67 km huoltopisteelle tulin puolituskaisena. En ollut vielä valmis keskeyttämään, mutta nyt oli jo selvää, että jos vatsa ei ala toimimaan, maaliin tuskin on asiaa. Yritin juoda paljon vettä, söin pari sämpylää siinä toivossa, että energian lisäksi ne rauhoittaisivat vatsaa. Ja sitten joku ystävällinen sielu huoltopisteeltä toi eteen lautasellisen viipaloituja omenia! Ensimmäinen kerta kun olen liikuttunut syödessäni omenaviipaleita, mutta ne tuntuivat hyvältä ja turvalliselta vatsassa. Keräilin rauhassa itseäni ja mietin, että seuraavalle huoltopisteelle on 8 km matkaa. Siitä kyllä selviää, vaikka olo heikkenisi edelleen. Ja jos olo parantuu, tässä on vielä kaikki mahdollisuudet päästä järkevästi maaliin.

Ehkä vartin huoltopisteeltä lähdön jälkeen yritin jälleen ottaa geelin. Vatsassa alkoi saman tien kiertämään ja peli tuntua menetetyltä. Loppumatka oli sitten lähinnä selviytymistä seuraavalle huoltopisteelle. Varsinkin tällä pätkällä vauhtia ei enää juuri ollut ja jos tästä olisi vielä jatkanut, ei etenemistä juuri juoksuksi olisi voinut enää sanoa. Pari kilometriä ennen huoltopistettä vatsassa tuntui, että se kiertää jo pelkkää tyhjyyttään ja kun sitten huoltopisteellä join keskeytyksen jälkeen vettä, sekin kiersi. Maaliin olisi ollut vielä 26 km matkaa. Viimeinen neljännes. Ei mahdottomasti, mutta nyt liikaa.

Nyt pari päivää kisan jälkeen keskeyttäminen tuntuu edelleen oikealta ratkaisulta, mutta totta kai se harmittaa. Ja tietenkin pitää miettiä mitä tehdä ettei vastaavaa tapahdu tulevaisuudessa. Koska muutakaan syytä en keksi, luulen, että vatsavaivojen johtuneen siitä, että geelien lisäksi minulla oli alkumatkasta juomana mehua. Yhdessä ne sisälsivät enemmän hiilihydraatteja mitä ruuansulatus pystyi ottamaan vastaan ja kun tätä jatkui tarpeeksi monta tuntia, lopputulos oli tässä. Puolustukseksi sanottakoon, että yhdistelmä mehu + geelit ei ole aikaisemmin kisoissa tai lenkeillä aiheuttanut ongelmia. Nyt vain mentiin rajan yli.

Keskeytyksestä huolimatta kisa ei ollut täysin epäonnistunut kokemus. Kestävyys tuntuu olevan edelleenkin aika hyvällä tolalla ja kisan alkupuoliskolla juoksu oli aika ihanteellisen helppoa. Ennen kaikkea oli kivaa huomata, että mäet sujuivat oikein mukavasti toisiin juoksijoihin nähden. Siis kevyemmin ja nopeammin. Oikeastaan nousut olivat ehkä kisan hauskimpia osuuksia. Jos kisan alkupuoliskon vauhti olisi säilynyt, alle 14 h ajalla olisin sijoittunut sijalle 38. ja 13 h 30 min ajalla sijalle 23. Tähän olisi kyllä voinut olla enemmän kuin tyytyväinen. Endurance Trailin voittajaksi selviytyi lopulta Benoit Girondel ajalla 10 h 49 min. Thomas Lorblanchet joutui keskeyttämään vain pari kilometriä ennen maalia johtopaikalta.

Tulevia kisoja varten täytyy kyllä miettiä ravintopuolta uusiksi. Nesteen puolesta puhdas vesilinja tai laimennettu mehu voisi olla ratkaisu. Geeleistä ei oikein voi luopua, mutta voisin kokeilla käyttää useamman valmistajan geelejä. Tähän asti olen suosinut Mule Baria, jotka sinällään ovat hyviä ja toimivia (ja myös luomua). Jos löytyisi toinen luomugeeli, sen voisi hyvin ottaa rinnalle.

Nyt on pari päivää vain levätty ja ehkä loppuviikosta voisi kokeilla jälleen juoksentelua. Ensi vuoden päätavoitteet on jo lyöty kalenteriin, mutta niistä lisää joskus toiste.

Syksyn kisailua

Syksyn pääkisat alkavat olla melkein nurkan takana. Saa nähdä miten menee.

Vuoden 2014 yksi hauskimpia asioita on ollut se, että numerolappu on tullut kiinnitettyä rintaan kohtuullisen usein. Viime talvena tuli juostua Runner’s High’n Talvisarjaa sekä Vantaan Aktia-Cupia aina kun kalenteri salli. Keväällä ja kesällä olivat kaksi pääkisaa, Madeira Ultra Trail sekä Zugspitz Ultra Trail ja nyt syksyllä edessä ovat vielä Espoon Rantakymppi, puolikas Vantaalla sekä lokakuun lopussa Templiers Endurance Trail Etelä-Ranskassa.

Kisoista Rantakymppi on puhdas treenikisa ja tähtäin on Vantaalla, jossa on tarkoitus päivittää puolikkaan aika uusiin lukemiin. Templiers puolestaan valikoitui kalenteriin paljolti juoksemisesta riippumattomista syistä: on ihanaa päästä loppusyksystä pois Suomesta edes hiukaksi aikaa. Toki Templierssissäkin mennään niin kovaa kuin jaloilla pääsee, mutta samalla se on kiva tapa päättää kausi.

Myönnettäköön, Templiersiä on kuitenkin kivempaa suunnitella kuin Vantaan puolikasta, josta ei voi juuri muuta sanoa kuin että se on kaksi kympin kierrosta ympäri tikkurilalaista lähiötä (mitkä maisemat!). Templiers sen sijaan…

Festival des Templiers on ainakin oman todistuksensa mukaan Ranskan vanhin polkujuoksukisa – tai paremminkin polkujuoksufestarit. Eri mittaisia kisoja on viikonlopun aikana toista kymmentä. Pääkisa on Grand Trail des Templiers (73 km/+4300 m), joka on aika hyvin kerännyt Ranskan polkujuoksukermaa. Viime vuonna mukana olivat Xavier Thevenard ja Thomas Lorblanchet. Endurance Trail on puolestaan viikonlopun kilpailuista pisin, speksit ovat 100 km / +4800 m ja reittiprofiili näyttää tältä:

Templiers

Profiilista näkyy mikä reitin tekee mielenkiintoiseksi: useita jyrkkiä nousuja, jotka kuitenkin ovat kohtuullisen lyhyitä, noin 400-500 metriä. Sanottakoon, että juuri muuta en sitten reitistä tiedäkään. Reitti on elänyt vuosien varrella eivätkä tulokset juuri ole vertailukelpoisia, mutta reitti vaikuttaa kohtuullisen nopealta. Ja tämän videon perusteella reitti ei myöskään ole kovin tekninen.

Kisataktiikka on perinteinen: nousut kevyesti ja säästellen, muuten sitten reippaampaa vauhtia. Suurin osa nousuista sijoittuu reitin ensimmäiselle puoliskolle, joten varmaan otan sen hiukan rauhallisemmin ja yritän toisella puoliskolla nostaa vauhtia. Profiilin perusteella viimeistään 60 km tienoilla on hyvä aloittaa loppukiriä.

Templiersin jälkeen on aika kääntää katse vuoden 2015 kisoihin. Niistäkin on jo ajatus hahmottunut, mutta katsotaan nyt alkuun miten syksy kulkee.