Trail des Balcons d’Azur oli paluu kisoihin reilun vuoden tauon jälkeen. Miten siellä meni?
Loppuvuodesta 2015 selvisi, että saan UTMB:n osallistumisen siirrettyä lääkärintodistuksella vuodelle 2016, kunhan käyn hakemassa vielä jostain kaksi pistettä lisää osallistumista varten. Aloin etsimään sopivaa kisaa keväältä – kriteereinä olivat lähinnä ajankohta sekä paperilla kohtuullisen helppo kisa. Valinta osui lopulta Cannesin vieressä Mandelieu-La Napoulessa kisattuun Trail des Balcons d’Azuriin. 80 km ja +3500 nousumetriä oli sopiva matka ja kevät on lähes parasta aikaa olla Etelä-Ranskassa. Samalla pääsisi näkemään taas yhden paikan lisää Ranskassa.
Treenien osalta alkuvuosi sujui aika hyvin. Helmikuun sairasteluja lukuun ottamatta vauhdit ovat hiljalleen palautuneet lähelle sitä, mitä ne olivat ennen viime vuoden sairastumista. Tosin peruskunnossa on edelleen vielä parantamista, mutta se tulee ajan kanssa. Ennen kisaa eniten mietitytti ehkä se, miten alkava siitepölykausi ehtisi vaikuttaa.
Kisan reitistä löytyi etukäteen vähän tietoa. Profiili, summittainen reittikartta sekä gps-jälki löytyivät, mutta ei mitään tarkempaa tietoa esimerkiksi reitin teknisyydestä. Profiilin perusteella odotettavissa ei näyttänyt olevan mitään kovin huolestuttavaa. 300-400 m nousuja, mutta ei mitään sen pidempää.
Mandelieu-La Napoule on pikkuinen rantakaupunki Cannesin vieressä. Suurinta osaa turisteja tuntuivat kiinnostavan lähinnä ympäröivät golf-kentät, mutta alueella tuntuu elävän myös vireä polkujuoksukulttuuri. Yleisesti ottaen kisan järjestelyt toimivat hirveän hyvin. Kun kyselin etukäteen sähköpostilla lääkärintodistuksesta, vastaus tuli nopeasti. Kisa-alueella ja huoltopisteillä kaikki toimi jouhevasti. Huoltopisteiltä löytyi vettä, Coca Colaa, kuivattuja hedelmiä, kakkua sekä muutamalta energiapatukoita ja juustoa. Perussettiä, mutta ihan riittävää.
Ennen kisaa ehdin juosta kaksi kevyttä lenkkiä kaupungin ympäristössä, jotka molemmat varoittivat, että kaikki ei välttämättä sujuisi kisassa ihan täydellisesti. Jätin matkaan lähtiessä osan allergialääkityksestä pois, koska Etelä-Ranskassa ei juuri tarvitse välittää koivun tai lepän siitepölystä, mutta en ottanut huomioon sitä, että kestää kuitenkin muutaman päivän ennen kuin siitepöly poistuu hengitysteistä kokonaan. Niinpä heti ensimmäisellä lenkillä Ranskassa hengitys meinasi leikata kokonaan kiinni. Hengitysvaikeudet toistuivat lievempinä taas seuraavana päivänä ja melkein arvasin, että jotain olisi odotettavissa myös kisassa. Kysymys oli vain, että kuinka paljon hengitysvaikeudet haittaisivat.
Oma suunnitelmani kisaan oli tehdä reipas ja tasainen suoritus. Olin jo etukäteen päättänyt, että UTBA saa olla lähinnä harjoituskisa. Siis, en ala hidastelemaan, mutta en myöskään ota itsestäni kaikkea irti.
Lähtö oli klo 5 sunnuntaiaamuna Mandelieu-La Napoulen rannalta. Ranskalaiseen tapaan porukka lähti reippaasti liikkeelle ja varsinkin ensimmäisessä nousussa kuuli, kuinka moni puuskutti väkisin ylös turhan kovaa. Pidin oman tuntumani kevyenä ja annoin ihmisten mennä ohitse. Ajattelin, että ohitan heidät kuitenkin myöhemmin.
Ensimmäisen noin 1 ½ tuntia sai juosta otsalampun kanssa. Aika nopeasti tieltä päästiin poluille. Ylipäänsä reitti oli siinä mielessä hyvin suunniteltu, että tiepätkiä ei ollut mitenkään ylettömästi. Asfalttia oli lähinnä joitain huoltopisteitä lähestyttäessä ja lisäksi jonkun verran metsätietä.
Ensimmäiset 20 km polku oli paljon pienkasvillisuuden ympäröimää hiekka- tai kalkkikiveä. Ei mitään mahdottoman teknistä, mutta kuitenkin huomasi, että alusta oli itselle hiukan vieras ja juoksin ehkä vähän turhankin varovasti. Muutaman kilometrin jälkeen myös huomasin, että syke tuntui puskevan koko ajan turhan ylös ja meni vk-alueelle sellaisessakin vauhdissa, mikä normaalisti on pk-alueella. Ensiksi ajattelin, että kyse on vain startin tuomasta adrenaliinipiikistä, mutta kun sykkeet eivät rauhoittuneet, aloin hiljalleen miettiä mitä asialle tekisi.
Mitään kovin selkeitä muistikuvia ei reitin alkupuoliskosta jäänyt. Ehkä 20 km jälkeen luonto muuttui metsäisemmäksi ja ryteikköisemmäksi. Reitti kulki vaellusreittien ulkopuolella olevilla pienillä poluilla, joita ei selkeästi käytetty ihan hirveästi. Välillä sai puskea pienten ryteikköjen lävitse, mikä oli melkoisen rasittavaa. Ensimmäisen tunnin jälkeen porukka alkoi olla jo hyvin hajaantunutta ja juosta sai aika rauhassa, vaikka ehkä minuutin sisällä aina oli edessä tai takana joku toinen. Ohittelin rauhassa vastaantulevia, mutta en sen enempää kiinnittänyt huomiota sijoitukseen.
40 km kilometriä lähestyessä alkoi olla selvää, että hengitys ei toiminut ihan normaalisti. Luulen, että kohonnut syke johtui pitkälle tästä. Hengitys ei onneksi leikannut kiinni missään vaiheessa, mutta happi ei myöskään kulkenut niin hyvin kuin olisi pitänyt. Kun asialle ei siinä oikein mitään voinut, jatkoin vain eteenpäin normaalisti. Yritin vain pitää sykkeen aika tarkkaan kurissa.
40-60 km välillä oli myös kisan ehkä rasittavin jakso. Reitti muuttui paikoitellen melko kivikkoiseksi. Polulla ei vain ollut paljon kiviä, vaan polku oli kiveä. Varsinkin, kun alamäissä oli paljon nyrkinkokoista irtokiveä, täytyi tunnustaa, että nyt ei tekniikka riitä kovin vauhdikkaaseen alamäkijuoksuun.
Noin 50 km asti olin edennyt 10 h loppuaikaa ennustavalla vauhdilla, mutta tämän jälkeen vauhti alkoi hiljalleen tippua. Edellä mainitut kivikot olivat tähän yksi syy. Toiseksi, kisapäivälle osui sopivasti yksi kevään ensimmäisistä hellepäivistä, vaikka etukäteen lämpötilaksi oltiin luvattu miellyttävämpää +18 astetta. Kun oma kroppa on vielä paremmin tottunut +5 asteen lämpötiloihin, +25 hyydytti ihan selkeästi.
56 km huoltopisteelle tultaessa pidin ainoan hitusen pidemmän huoltotauon. Aurinko ja pieni energiavaje painoivat ja hengitysongelmat ärsyttivät. Otin päivän toisen antihistamiinin sekä ibuprofeiinin, join reilusti nestevajauksesta huolehtiessa ja laskeskelin, että 24 km ei ole enää pitkä matka maaliin. Nousu huoltopisteelle sekä siitä ylös huipulle jäi mieleen ehkä kisan hauskimpana. Tai siis, nousussa alkoi jo olla vähän yritystä jyrkkyyden suhteen, kun muuten kisan nousut eivät olleet kovin jyrkkiä.
Reilusta 50 km eteenpäin 68 km asti reitti seurasi merkittyä vaellusreittiä. Alamäet olivat edelleen aika hitaita – muutaman kerran meni enemmän kalliolta alas kipuamiseksi kuin juoksemiseksi. Ehkä 65 km tienoilta pääsi taas laskettelemaan rennosti alas rantaan viimeiseen huoltoon ja viimeisen 11,5 km pätkän jälkeen olinkin jo maalissa ajassa 11 h 8 min ja sijalla 38.
Hengitysongelmat pois lukien kisa meni ilman sen suurempia ongelmia. Nousuissa tosin huomasi, että tuntuma kipuamiseen on ehtinyt hävitä aika hyvin. Samoin reidet olivat loppumatkasta jo melkoisen väsyneet. Mutta nuo eivät ole mitenkään yllättäviä asioita.
Reitillä hienointa olivat ehkä Välimerelle korkealta aukeavat maisemat. Välimeri vain on todella nätti. Muuten reitti oli maisemiltaan luokkaa ihan ok. Ei mitään järisyttävän hienoja paikkoja, ei tylsääkään, mutta hyvä läpileikkaus alueen luonnosta.
Tässä vaiheessa tämä oli hyvä paluu kisoihin. Nopeamminkin olisi päässyt, mutta nyt ei oltu aikaa hakemassa. Vajaan viikon jälkeen kroppa on myös lähtenyt palautumaan hyvin. Reidet olivat tavalliseen tapaan kipeänä pari päivää, mutta usein ne ovat olleet kisan jälkeen enemmänkin soossina. Vajaan viikon jälkeen kroppa tuntuu jo normaalilta, vaikka palautuminen onkin todennäköisesti vielä kesken.
Jos kaikki menee hyvin, toukokuun lopussa on seuraavaksi tarkoitus testata puolikkaan kuntoa Espoon iltajuoksussa. Ja heinäkuussa on vuorossa Hetta-Pallas. Sitä kohti!
Varusteet:
– Salomon S-Lab Advanced Skin 12
– Petzl Nao
– Black Diamond Ultra Distance Carbon Z
– Garmin Fenix 2
– Inov-8 Stormshell 150 (yllättäen pysyi repussa koko matkan)
– Inov-8 Trailroc 245
juoksuvarvas 