L’Echappée Belle

L’Echappée Belle kulkee Grenoblen vieressä olevan Belledonnen massiivin päästä päähän, yhteensä 144 km / +11 000 nousumetriä. Reitti seurailee suureksi osaksi vaellusreitti GR 738:ia. Kisalla on maine erittäin haastavana ja hitaana. Jotain kertoo se, että reittiennätys on reilu 27 tuntia: 5,3 km/h.

Kuulin ensimmäisen kerran kisasta vuonna 2015, kun olin kesällä Grenoblessa. Sattumalta päädyin juoksemaan pätkän kisareittiä Chamroussesta Refuge de la Pralle, jossa oli kisan julisteita.

Järjestäjät ovat tehneet reitistä erinomaisen roadbookin, missä reitin eri osioiden vaativuus on luokiteltu yksityiskohtaisesti. Sen pohjalta ensimmäiset  reilu 20 km reitistä ovat lämmittelyä: noustaan helppoa polkua ylös. Tämän jälkeen alkaa kisan vaativin osio, noin 40 km, joka on kokonaan luokiteltu vaikeaksi tai erittäin vaikeaksi ja kulkee yli 2000 metrissä. Tämän jälkeen laskeudutaan alemmas, mutta reitti on edelleen luokiteltu vaikeaksi tai erittäin vaikeaksi reilun 90 km tietämille asti. Tämän jälkeen on muutamia helpompia kilometrejä, viimeiset tekniset osiot seuraavat ja 116 km eteenpäin loppumatka on luokiteltu helpoksi poluksi.

Reittien vaativuutta helposti hehkutetaan kisoissa vähän liikaa. Etukäteen en tiennyt mitä järjestäjät tarkkaan ottaen tarkoittavat vaikealla tai erittäin vaikealla polulla. Reittikuvaus, nousumetrien runsaus ja hitaat voittoajat kertoivat kuitenkin kaikki siitä, että helppoa kisaa ei olisi luvassa.

Oma valmistautuminen kisaan meni kesän mittaan pitkälle suunnitelmien mukaan. Niin pitkälle kuin ultrajuoksuun voi valmistautua, kaikki tuntui olevan kohdallaan. Etukäteen mietin paljon sitä, millä asenteella lähden etenemään. Päädyin siihen, että menen varovasti ja pyrin säästämään voimia mahdollisimman pitkälle. Vauhti saa olla mitä on, en stressaisi vaikka eteneminen olisi hidasta. Se olisi odotettavissa jossain pisteessä.

Näin jälkikäteen ajatellen suunnitelma oli täysin oikea. Kroppa ja varusteet toimivat myös kisan aikana kuten pitääkin. Pieniä ongelmia oli, mutta ei mitään mistä ei olisi selvinnyt. Kehtaan myös väittää, että kisaan lähdettäessä juoksukuntoni oli parempi kuin isolla osalla osallistujia. Kisan aikana kävi kuitenkin selväksi, että Echappée Belleä ei läpäistä juoksukunnolla. Ehkä suurin merkitys on lihaskestävyydellä: miten jalat kestävät jatkuvat jyrkät nousut ja laskut, joissa rasitus kumuloituu vaikka kuinka yrittäisi ottaa kevyesti. Hyvä sijoitus EB:llä ei vaadi käytännössä lainkaan nopeutta. Vain sen, että jalat kestävät rasituksen.

Ei varmaan ole vaikea arvata mihin kisa kaatui.

0-27 km
Kisa lähti pienestä Vizillen kylästä perjantaina klo 6 aamulla. Hieman poikkeuksellisesti alussa ei ollut suurta hehkutusta, Chariots of Fire ei soinut kaiuttimissa tai yli-innokkaat juoksijat eivät sännänneet tekemään uutta 10 km ennätystä kuten yleensä. Sen sijaan järjestäjät toivottivat onnea ja (muistaakseni) kehottivat ottamaan varovasti. Ja sitten lähdettiin rauhallista juoksua kohti ensimmäistä nousua. Vähän kuin kaikki olisivat tienneet, että nyt kannattaa ottaa rauhassa.

Oma kisa lähti hyvin liikkeelle. Eteneminen tuntui helpolta ja ongelmattomalta. Tuntuma startista oli ehkä paras mitä kisassa on koskaan ollut. Sykkeet pysyttelivät myös alempana kuin mitä aiemmin kisoissa alussa on ollut. Yksinkertaisesti eteneminen vain oli helppoa.

16 km kohdalla Chamroussessa oli ensimmäinen huolto ja reilun 20 km jälkeen polku alkoi hiljalleen muuttua kivikkoisemmaksi ja vuoristoiseksi. Muutama kilometri ennen Refuge de La Prata polun täytti lammaslauma paimenineen ja koirineen, mikä oli aika sympaattista.

Lammaslauma Refuge de la Pran lähettyvillä.

Lampi Refuge de la Pran lähettyvillä.

Refuge de la Pralla oli jälleen huolto. Siellä kuulin, että seuraavana vuorossa ollut nousu reitin korkeimpaan pisteeseen, Croix de Belledonnelle, on tiputettu pois sumun takia.

27-47 km
Seuraava 20 km matka Refuge de La Pralta Jean Colletille ja sieltä Habert d’Aiguebellelle oli kisan haastavin osuus. Matkalla on nousua 1600 metriä ja laskua vajaa 2000 m. Kuten voi arvata, sekä nousut ja laskut olivat melkoisen jyrkkiä. Lisäksi ne olivat kivikkoisia ja louhikkoisia. Selkeästi vaikeinta maastoa, missä olen kisassa koskaan ollut.

Suurin haaste oli lopulta nousujen ja laskujen jyrkkyys. Kivikoissa voi mennä varovasti ja katsoa askeleensa, mutta jyrkät nousut ja laskut vain kuluttivat jalkoja vaikka yritti ottaa kevyesti. Eikä laskuja todellakaan tultu alas mitenkään nopeasti juosten.

Tuolta tultiin.

Ja tuonne mentiin.

Vaikka osuus oli haastava, oli se myös yksi hauskimpia. Hienoja vuorilampia, kuumaisemaa ja nimenomaan vuoria. Tosin, hauskuutta ei ihan hirveästi tullut osuudella mietittyä. Mielessäni vain nostin järjestäjille hattua, että tänne ovat tuoneet kisan. Ja nostin hattua sille, joka oli miettinyt, että tällaiseen maastoon voisi laittaa vaellusreitin.

Refuge Jean Collet löytyi hienosta paikasta pienen jyrkänteen reunalta, josta avautuivat näkymät laaksoon.

Tuntuma oli edelleen hyvä. Pari kertaa energiataso pääsi tippumaan vähän alas, mutta siitä selvisi kun söi lisää. Mietin mielessäni, että jalat tuntuvat jaksavan hyvin, kunhan vain energiaa riittää.

47-64 km
Habert D’Aiguebelleltä oli vielä 17 km matkaa Le Pleynetiin, jossa oli ensimmäinen isompi huoltopiste. Alkuosa matkasta oli vielä muistaakseni melko teknistä. Sen jälkeen kierrettiin muutamakin hieno vuorijärvi. Lopuksi laskeuduttiin Le Pleynetiin.

Järvistä eteenpäin maasto oli vaihteeksi enemmän juostavaa. Muutama kilometri ennen Le Pleynetiä alkoi ensin hämärä laskeutua ja sen jälkeen alkoi satamaan aika reippaasti.

Le Pleynetissä ranskalaista surrealismia parhaimmillaan oli yhdistetty hierontapiste/disko, jossa ensin porukka lauloi täysillä Desirelessin Voyage, Voyagea ja sen jälkeen vaihdettiin Riverdanceen.

Tässä kohtaa tuntuma oli edelleen hyvä, vaikka 15 h jälkeen yleistä väsymystä alkoi jo kertyä.

64-79 km
Ajatuksena oli mennä yö aika rauhallisesti ja ilman kiirettä. Oli jo pimeää ja sade oli tehnyt polun mutaiseksi, vaikka se sinällään olikin helppoa. Ensimmäiset kilometrit menivätkin ilman ongelmia. Sen jälkeen tuli melko tiukka 1000 m nousu ja sitten 850 m alas Gleyzinin huoltoon. En ihan tarkkaan muista missä kohtaa ongelmat alkoivat. Luultavasti nousun loppuvaiheessa tai laskussa. Joka tapauksessa meinasin nukahtaa polulle ja oli vaikeaa uneliaisuuden takia saada tarkennettua katsetta polkuun. Jälkikäteen ajatellen tässä kohtaa olisi pitänyt lisätä enemmän vaatetta päälle ja se olisi ehkä auttanut uneliaisuuteen. Yö oli kylmä, mutta en kuitenkaan varsinaisesti palellut, niin en siinä kohdassa tajunnut sitä tehdä.

Joka tapauksessa saavuin Gleyziniin unealiaana ja väsyneenä. En muista, että jalkojen kanssa olisi vielä ollut selkeitä ongelmia, mutta ne eivät myöskään olleet enää kovin tuoreet. Nousut olivat jo sen verran kuluttaneet jalkoja. Ennen kaikkea tässä kohtaa ongelma oli uneliaisuus.

Gleyzinin huoltopiste oli rakennettu isoon puuvajaan ja sen henkilöstölle täytyy antaa täydet pisteet. Huoltopisteen vetäjä kehotti vain istumaan paikoillaan ja kantoi eteen kasviskeittoa ja nuudeleita. Kun jäin penkille nuokkumaan, kysyttiin, haluanko mennä hetkeksi taakse nukkumaan. Toiseen huoneeseen oli retkisängyistä rakennettu nukkumispiste. Kysyttiin vain, koska tulevat herättämään. Nukuin sängyssä puoli tuntia, minkä arvelin vievän pahimman uneliaisuuden pois. Se auttoikin, ja tämän jälkeen laitoin vain ripeästi tavarat kasaan ja lähdin jatkamaan matkaa.

79-98  km
Gleyzinistä Super Colletille reitti oli laitettu uusiksi. Nousu Col de Moretanille oli tiputettu pois sateen takia. Se oli katsottu liian vaaralliseksi sateen kastelemassa maastossa. Kieltämättä Col du Moretan olisi joskus hauskaa nähdä (ja +1400 m nousu sinne), mutta siinä hetkessä ei harmittanut yhtään, että jäi tämä riemu pimeässä kokematta.

Alkumatka meni jälleen hyvin ja liikkuminen sujui ongelmitta. Tarkkoja muistikuvia minulla ei ole reitiltä, mutta GPS kertoi, että sillä on ollut kaksi pidempää nousua. Muistan, että toinen näistä – luultavasti jälkimmäinen – oli hyvin jyrkkä ja sen kuluessa aloin selvästi kärsimään. Nousu kulki tiheää pajukkoa versovaa rinnettä ylöspäin ja se ei tuntunut loppuvan ikinä. Ja vaikka kuinka yritti mennä kevyesti, jyrkkyys söi voimia koko ajan. Toinen ongelma oli, että jonkun aikaa taivallettuani sama uneliaisuus palasi ja aamuyön viimeiset tunnit ennen auringon nousua olivat melkoisen hankalat.

Kun lopulta pääsin Super Colletille, olin selkeästi jo isoissa ongelmissa. Aamu oli hyvin sumuinen, kostea ja kylmä. Olin edelleen unelias, mutta nyt isoin ongelma olivat jalat, jotka olivat ihan lopussa ja sen myötä myös kroppa.

Super Colletilla meni ensin aikaa vain huoltopisteellä istuskellessa ja pallotellessani mitä pitäisi tehdä. En ollut yhtään valmis jatkamaan eteenpäin, mutta en halunnut lopettaakaan. Jonkun ajan kuluttua selvisi, että viereisessä teltassa voisi nukkua, ja menin sinne nukkumaan ehkä reiluksi puoleksi tunniksi.

Uni auttoi jälleen. Herättyäni aloin jälleen laittamaan tavaroita kasaan ja kroppa tuntui hyvältä.

98-116 km
Super Colletilta noustiin ensin reilu 400 m ja sen jälkeen oli pienempää polkua ja pientä laskua seuraavat 7 km. Tämä osio meni helposti ja tuntui, että nythän tämä taas lähtee. Sitten oli vuorossa reilun 900 m tiukka nousu ja siihen käytännössä loppui oma matkani. Nousu tuntui jälleen kestävän ikuisuuden ja se hiljalleen jauhoi jalat loppuun. Kun lopulta pääsin huipulle, olin aivan kuollut. Pidin pienen tauon huipulla ja lähdin sen jälkeen raahustamaan alas. Tässä kohtaa en enää liikkunut mitenkään hyvin, vaan eteneminen oli alamäestä huolimatta sellaista 2-3 km/h raahustamista. Samalla huomasi, että mieli ei ollut enää mitenkään skarppina, vaan alkoi hiljalleen sumentua.

Matkalla pohdin vaihtoehtojani. Laskin, että maaliin olisi matkaa 28 km. Se ei tuntunut mitenkään ylivoimaiselta, vaikkakin vaikealta. Nousumetrejä olisi kuitenkin vielä 1300-1400 m. Ei paljoa, mutta kuitenkin sen verran, että sen hetkisillä jaloilla se tuntui mahdottomalta ajatukselta. Mietin, että jos oma väsymys menee tästä vielä askeleenkin pidemmälle, en enää ollut varma pystynkö täysin pitämään huolta itsestäni tai olenko täysin kontrollissa. Ja mietin, että jäljellä olevat nousumetrit voisivat hyvin viedä väsymyksen yli sen rajan, minkä jälkeen ei enää ole turvallista liikkua.

Jälkikäteen on vaikeaa enää tavoittaa sitä olotilaa, kun on aivan poikki. Kun lopulta pääsin Val Pelousen huoltopisteelle, ilmoitin keskeyttämisestä ja sen jälkeen kävelin autolle. Pari minuutin jälkeen taisin olla unessa. Yhteensä matkaa siis 33 h ja 116 km / noin +9000 m.

Pidän paljon reitin perusajatuksesta: kuljetaan vuoriston päästä päähän ja katsotaan mitä tulee vastaan. Se tekee reitistä luonnoltaan monipuolisen. Periaatteessa Le Pleynetin jälkeen on mahdollista hiljalleen lisätä vauhtia, ja Val Pelousen jälkeen vielä enemmän – jos vain on jalkoja. Edes kärjellä niitä ei vauhdin perusteella ole juuri ollut, vaikka reitti tänä vuonna oli hieman helpompi kuin normaalisti.

Voittajan, Christophe Anselmon, väliajat. Ei ole kiirettä pidetty.

Jälkikäteen on tullut väistämättäkin pohdittua oliko keskeyttäminen oikea ratkaisu. Ajattelen kyllä edelleenkin, että siinä kohtaa se oli oikea päätös, vaikka keskeyttäminen harmittaa edelleen. Jonkunlaisena yhteenvetona voi sanoa, että niillä korteilla mitä kisassa oli käytettävissä, olen kohtuullisen tyytyväinen omaan suoritukseeni. Vähän toisen tyyppisessä kisassa samalla valmistautumisella oltaisiin pärjätty huomattavasti paremmin. L’Echappée Belle vaatii kuitenkin erityisesti lihaskestävyydeltä sellaista tasoa, että sitä on vaikeaa saavuttaa muuten kuin liikkumalla paljon vuorilla.

Täytyy tosin myöntää, että jo pari päivää kisan jälkeen aloin pohtimaan, jos kuitenkin lähtisin mukana myös ensi vuonna. Jotain jäi hampaankoloon ja lisäksi olisi hienoa päästä näkemään Croix du Belledonne, Col du Moretan sekä reitin loppuosa. Suurin kysymysmerkki tällä hetkellä on se, miten treenata lihaskestävyys paremmaksi. Jos siihen löytyy toimiva ratkaisu, Belledonnen vuoret voisivat kutsua ensikin vuonna.

Advertisement

Mont Blanc 80 km

Juhannusviikonloppuna kisattiin Chamonixissa Marathon du Mont Blanc. Eri matkoja oli tarjolla vertikaalitonnista 82 km mittaiseen vuoriultraan asti. Olin viime joulun alla ilmoittautunut pisimmälle matkalle. Halusin päästä taas Chamonixin poluille ja 82 km ympäri Chamonixia näytti siihen loistavalta ratkaisulta. Mutta eihän kisa ihan suunnitelmien mukaan mennyt.

Valmistautuminen

Kisaa edeltävä jakso oli parhaimmillaankin rikkonainen. Kroppa kyllä palautui hyvin huhtikuun Madeira Island Ultra Trailista, mutta koko jakson ajan jatkunut siitepölykausi sotki vielä kuvioita. Yleensä allergia on helpottanut kesäkuun alkupäivinä koivun kukinnan loputtua. Tällä kertaa kukinta oli alkanut myöhässä ja hengitys aukesi oikeastaan vasta siinä vaiheessa kun sai Ranskassa ilmaa keuhkoihin.

Chamonixiin tultaessa ei siis voinut puhua mistään huippukunnosta, mutta muutama jotenkin normaalisti sujunut treeni kertoi, että kunto oli ihan kohtuullisella tasolla. Ja kun pidempiä matkoja on jo jokunen tullut juostua, en ollut jaksamisesta erityisen huolissani.

Etukäteen olin eniten huolissani säästä. Elokuun lopussa UTMB:llä oli helteistä ja odotin, että samoin voi olla myös nyt. En ole koskaan erityisen hyvin sietänyt hellettä ja arvelin, että jos jonkin kanssa tulee ongelmia, se on aurinko.

Reitti

82 km mittaiselle reitille on pakattu 6000 nousumetriä ja saman verran laskua. Reitti tekee kierroksen Chamonixin laakson ympäri, käyden korkeimmillaan vajaassa 2500 metrissä, ja palaa sitten takaisin Chamonixiin. Jo profiilin perusteella reitti näytti etukäteen hauskalta: vaativa, mutta ei mitenkään ylitse pääsemätön.

Etukäteen reittiä kuvattiin myös tekniseksi. Odotinkin, että reitti on teknisempi kuin UTMB, joka ei ole lainkaan tekninen, mutta kuitenkin melko juostava.

Kisa

Kisa jäi kesken vähän puolen välin jälkeen Chatelardin kylään. Kuten etukäteen olin pelännyt, aurinko ja lämpö koituivat turmioksi. Ennen Chatelardia oli ensin melkoisen brutaali nousu Emossonin padolle sekä sen jälkeen parin kilometrin mittainen lasku padolta kylään. Jo aikaisemmin päivällä minulla oli alkanut jonkun verran särkemään päätä ja laskun aikana olon täydensi vielä pahoinvointi. Päivän kuumin vaihe oli alkamassa ja totesin, että ennen jatkamista täytyy tehdä tilannearvio jatkamisesta. Seuraavaksi olisi ollut vuorossa 1200 m nousu Tete de l’arolettelle ja seuraavalle huoltopisteelle oli 12,5 km matkaa. Otin särkylääkkeen, lepäsin Chatelardissa tunnin verran. Kun olo ei merkittävästi parantunut, totesin, että jatkaminen ei välttämättä nyt ole järkevää. Lämpötila oli lähellä 30 astetta, vuorelle kipuaminen tuskin olisi parantanut oloa, enkä halunnut ottaa riskiä, että olen auringonpistoksen saaneena vuoren rinteessä kaukana huoltopisteeltä.

Yritin kisan aikana eri tavoin pitää kropan lämpötilan kurissa. Se tuntui myös onnistuvan ainakin sen puolesta, että sykkeet pysyivät hallinnassa koko kisan ajan.

Startti oli ollut klo 4 aamulla Chamonixin keskustasta, josta lähdettiin kipuamaan Breventille. Olin etukäteen päättänyt, että otan alkupuolen kevyesti ja yritän varoa kuluttamasta liikaa voimia auringossa. Tämän takia jättäydyin tahallani startissa aika taakse. Jälkikäteen ajatellen ei olisi sentään ihan niin taakse kannattanut jättäytyä. Jumitin alkupuolella aika paljon hitaampien takana. Reitti kapeutui Breventin nousussa jo muutaman kilometrin jälkeen kapeaksi poluksi jolla ei juuri ollut mahdollisuuksia ohittaa ketään. Lopulta pääsin vasta noin 20 km tienoilla menemään jotenkin omaa vauhtia.

Olin jo ennen kisaa päättänyt, että yritän tehdä ennen kaikkea ehjän suorituksen, enkä aseta mitään aikatavoitteita. Kun hellettä oli luvassa, olisi ollut turhaa stressata ajan kanssa. Niinpä en hirvesti välittänyt, vaikka eteneminen oli alkupuolella hidasta.

Heti kisan alussa Breventin nousussa oli yksi kisan hienoimpia hetkiä, kun auringon noustessa Mont Blanc valkeni silmien eteen. Ja se on hieno näky. Muutamaankin kertaan tuli mietittyä, että voisin jäädä vain kivelle istuskelemaan ja katselemaan vuorta. Kuvat eivät lähellekään tavoita Mont Blancin upeutta.

Jalat olivat kevyet, ohittelin jatkuvasti hitaampia ja kaikki sujui alussa kuten pitääkin. Totesin aika nopeasti, että pidän kisareitistä. Reitti oli luvatusti tekninen, mikä oli vain hauskaa. Ehkä parhaiten reittiä voisi kuvata vuoristopoluksi. Välillä se oli hyvinkin kivikkoista, ja varsinkin joissain laskuissa sai ihan kunnolla varoa. Välillä taas reitti oli hyvinkin juostava. Kivikot eivät olleet mitään, mistä ei olisi juurakkoisissa metsissä juoksemalla tottunut,  mutta alamäissä tekniikka tuli kyllä paikoitellen vastaan. Pitäisi vain päästä enemmän juoksemaan kunnon laskuja.

Ennen kaikkea tuntui, että järjestäjät olivat halunneet suunnitella kaikin puolin hienon reitin.

Toinen reitiltä ehdottomasti mainittava kohta oli nousu Emossonin padolle sekä pato itse. Nousu oli vain noin 700 metriä. Se alkoi helppona, mutta muuttui pian hyvin brutaaliksi. Jyrkkä, hidas ja kesti ikuisuuden. Tuntui, että lähinnä kivuttiin kalliota ylös, eikä niskaan paistanut aurinko juuri auttanut. Äkkiseltään en muista kisoista toista yhtä tiukkaa nousua. Olin (ja olen) fiiliksissä siitä, että niin tiukka nousu on otettu reitille mukaan, vaikka se kyllä oli monelle kuolemaksi.

Lopuksi

Pari päivää kisan jälkeen olen vieläkin huonolla tuulella keskeytyksestä. Keskeytyksen lisäksi ärsyttää se, että vaikka yritti huomioida kuumuuden, se ei siltikään auttanut. Jälkikäteen arvioiden on myös jännää huomata miten selvästi helteessä suorituskyky hiljalleen laskee vaikka sykkeet ovat hallinnassa.

Tällä hetkellä tuntuu, että pidemmät kisat saavat nyt hetkeksi jäädä. Vuoden sisään oikeastaan mikään kisoista ei ole mennyt suunnitelmien mukaan. Nyt voisi olla parempi keskittyä vaihteeksi lyhyemmille matkoille. Toisaalta, pakko myöntää, että Mont Blanc 80 km jäi kaivelemaan. Reitti oli niin hieno, että sinne täytyy vielä joskus päästä mukaan. Kesällä saa kuitenkin varautua siihen, että lämpötila voi olla lähellä 30 astetta. Se ei varsinaisesti houkuttele kisaamaan.

Trail des Balcons d’Azur

Trail des Balcons d’Azur oli paluu kisoihin reilun vuoden tauon jälkeen. Miten siellä meni?

Loppuvuodesta 2015 selvisi, että saan UTMB:n osallistumisen siirrettyä lääkärintodistuksella vuodelle 2016, kunhan käyn hakemassa vielä jostain kaksi pistettä lisää osallistumista varten. Aloin etsimään sopivaa kisaa keväältä – kriteereinä olivat lähinnä ajankohta sekä paperilla kohtuullisen helppo kisa. Valinta osui lopulta Cannesin vieressä Mandelieu-La Napoulessa kisattuun Trail des Balcons d’Azuriin. 80 km ja +3500 nousumetriä oli sopiva matka ja kevät on lähes parasta aikaa olla Etelä-Ranskassa. Samalla pääsisi näkemään taas yhden paikan lisää Ranskassa.

Treenien osalta alkuvuosi sujui aika hyvin. Helmikuun sairasteluja lukuun ottamatta vauhdit ovat hiljalleen palautuneet lähelle sitä, mitä ne olivat ennen viime vuoden sairastumista. Tosin peruskunnossa on edelleen vielä parantamista, mutta se tulee ajan kanssa. Ennen kisaa eniten mietitytti ehkä se, miten alkava siitepölykausi ehtisi vaikuttaa.

Kisan reitistä löytyi etukäteen vähän tietoa. Profiili, summittainen reittikartta sekä gps-jälki löytyivät, mutta ei mitään tarkempaa tietoa esimerkiksi reitin teknisyydestä. Profiilin perusteella odotettavissa ei näyttänyt olevan mitään kovin huolestuttavaa. 300-400 m nousuja, mutta ei mitään sen pidempää.

 

Mandelieu-La Napoule on pikkuinen rantakaupunki Cannesin vieressä. Suurinta osaa turisteja tuntuivat kiinnostavan lähinnä ympäröivät golf-kentät, mutta alueella tuntuu elävän myös vireä polkujuoksukulttuuri. Yleisesti ottaen kisan järjestelyt toimivat hirveän hyvin. Kun kyselin etukäteen sähköpostilla lääkärintodistuksesta, vastaus tuli nopeasti. Kisa-alueella ja huoltopisteillä kaikki toimi jouhevasti. Huoltopisteiltä löytyi vettä, Coca Colaa, kuivattuja hedelmiä, kakkua sekä muutamalta energiapatukoita ja juustoa. Perussettiä, mutta ihan riittävää.

Ennen kisaa ehdin juosta kaksi kevyttä lenkkiä kaupungin ympäristössä, jotka molemmat varoittivat, että kaikki ei välttämättä sujuisi kisassa ihan täydellisesti. Jätin matkaan lähtiessä osan allergialääkityksestä pois, koska Etelä-Ranskassa ei juuri tarvitse välittää koivun tai lepän siitepölystä, mutta en ottanut huomioon sitä, että kestää kuitenkin muutaman päivän ennen kuin siitepöly poistuu hengitysteistä kokonaan. Niinpä heti ensimmäisellä lenkillä Ranskassa hengitys meinasi leikata kokonaan kiinni. Hengitysvaikeudet toistuivat lievempinä taas seuraavana päivänä ja melkein arvasin, että jotain olisi odotettavissa myös kisassa. Kysymys oli vain, että kuinka paljon hengitysvaikeudet haittaisivat.

Oma suunnitelmani kisaan oli tehdä reipas ja tasainen suoritus. Olin jo etukäteen päättänyt, että UTBA saa olla lähinnä harjoituskisa. Siis, en ala hidastelemaan, mutta en myöskään ota itsestäni kaikkea irti.

Lähtö oli klo 5 sunnuntaiaamuna Mandelieu-La Napoulen rannalta. Ranskalaiseen tapaan porukka lähti reippaasti liikkeelle ja varsinkin ensimmäisessä nousussa kuuli, kuinka moni puuskutti väkisin ylös turhan kovaa. Pidin oman tuntumani kevyenä ja annoin ihmisten mennä ohitse. Ajattelin, että ohitan heidät kuitenkin myöhemmin.

Ensimmäisen noin 1 ½ tuntia sai juosta otsalampun kanssa. Aika nopeasti tieltä päästiin poluille. Ylipäänsä reitti oli siinä mielessä hyvin suunniteltu, että tiepätkiä ei ollut mitenkään ylettömästi. Asfalttia oli lähinnä joitain huoltopisteitä lähestyttäessä ja lisäksi jonkun verran metsätietä.

Ensimmäiset 20 km polku oli paljon pienkasvillisuuden ympäröimää hiekka- tai kalkkikiveä. Ei mitään mahdottoman teknistä, mutta kuitenkin huomasi, että alusta oli itselle hiukan vieras ja juoksin ehkä vähän turhankin varovasti. Muutaman kilometrin jälkeen myös huomasin, että syke tuntui puskevan koko ajan turhan ylös ja meni vk-alueelle sellaisessakin vauhdissa, mikä normaalisti on pk-alueella. Ensiksi ajattelin, että kyse on vain startin tuomasta adrenaliinipiikistä, mutta kun sykkeet eivät rauhoittuneet, aloin hiljalleen miettiä mitä asialle tekisi.

Mitään kovin selkeitä muistikuvia ei reitin alkupuoliskosta jäänyt. Ehkä 20 km jälkeen luonto muuttui metsäisemmäksi ja ryteikköisemmäksi. Reitti kulki vaellusreittien ulkopuolella olevilla pienillä poluilla, joita ei selkeästi käytetty ihan hirveästi. Välillä sai puskea pienten ryteikköjen lävitse, mikä oli melkoisen rasittavaa. Ensimmäisen tunnin jälkeen porukka alkoi olla jo hyvin hajaantunutta ja juosta sai aika rauhassa, vaikka ehkä minuutin sisällä aina oli edessä tai takana joku toinen. Ohittelin rauhassa vastaantulevia, mutta en sen enempää kiinnittänyt huomiota sijoitukseen.

40 km kilometriä lähestyessä alkoi olla selvää, että hengitys ei toiminut ihan normaalisti. Luulen, että kohonnut syke johtui pitkälle tästä. Hengitys ei onneksi leikannut kiinni missään vaiheessa, mutta happi ei myöskään kulkenut niin hyvin kuin olisi pitänyt. Kun asialle ei siinä oikein mitään voinut, jatkoin vain eteenpäin normaalisti. Yritin vain pitää sykkeen aika tarkkaan kurissa.

40-60 km välillä oli myös kisan ehkä rasittavin jakso. Reitti muuttui paikoitellen melko kivikkoiseksi. Polulla ei vain ollut paljon kiviä, vaan polku oli kiveä. Varsinkin, kun alamäissä oli paljon nyrkinkokoista irtokiveä, täytyi tunnustaa, että nyt ei tekniikka riitä kovin vauhdikkaaseen alamäkijuoksuun.

Noin 50 km asti olin edennyt 10 h loppuaikaa ennustavalla vauhdilla, mutta tämän jälkeen vauhti alkoi hiljalleen tippua. Edellä mainitut kivikot olivat tähän yksi syy. Toiseksi, kisapäivälle osui sopivasti yksi kevään ensimmäisistä hellepäivistä, vaikka etukäteen lämpötilaksi oltiin luvattu miellyttävämpää +18 astetta. Kun oma kroppa on vielä paremmin tottunut +5 asteen lämpötiloihin, +25 hyydytti ihan selkeästi.

56 km huoltopisteelle tultaessa pidin ainoan hitusen pidemmän huoltotauon. Aurinko ja pieni energiavaje painoivat ja hengitysongelmat ärsyttivät. Otin päivän toisen antihistamiinin sekä ibuprofeiinin, join reilusti nestevajauksesta huolehtiessa ja laskeskelin, että 24 km ei ole enää pitkä matka maaliin. Nousu huoltopisteelle sekä siitä ylös huipulle jäi mieleen ehkä kisan hauskimpana. Tai siis, nousussa alkoi jo olla vähän yritystä jyrkkyyden suhteen, kun muuten kisan nousut eivät olleet kovin jyrkkiä.

Reilusta 50 km eteenpäin 68 km asti reitti seurasi merkittyä vaellusreittiä. Alamäet olivat edelleen aika hitaita – muutaman kerran meni enemmän kalliolta alas kipuamiseksi kuin juoksemiseksi. Ehkä 65 km tienoilta pääsi taas laskettelemaan rennosti alas rantaan viimeiseen huoltoon ja viimeisen 11,5 km pätkän jälkeen olinkin jo maalissa ajassa 11 h 8 min ja sijalla 38.

Hengitysongelmat pois lukien kisa meni ilman sen suurempia ongelmia. Nousuissa tosin huomasi, että tuntuma kipuamiseen on ehtinyt hävitä aika hyvin. Samoin reidet olivat loppumatkasta jo melkoisen väsyneet. Mutta nuo eivät ole mitenkään yllättäviä asioita.

Reitillä hienointa olivat ehkä Välimerelle korkealta aukeavat maisemat. Välimeri vain on todella nätti. Muuten reitti oli maisemiltaan luokkaa ihan ok. Ei mitään järisyttävän hienoja paikkoja, ei tylsääkään, mutta hyvä läpileikkaus alueen luonnosta.

Tässä vaiheessa tämä oli hyvä paluu kisoihin. Nopeamminkin olisi päässyt, mutta nyt ei oltu aikaa hakemassa. Vajaan viikon jälkeen kroppa on myös lähtenyt palautumaan hyvin. Reidet olivat tavalliseen tapaan kipeänä pari päivää, mutta usein ne ovat olleet kisan jälkeen enemmänkin soossina. Vajaan viikon jälkeen kroppa tuntuu jo normaalilta, vaikka palautuminen onkin todennäköisesti vielä kesken.

Jos kaikki menee hyvin, toukokuun lopussa on seuraavaksi tarkoitus testata puolikkaan kuntoa Espoon iltajuoksussa. Ja heinäkuussa on vuorossa Hetta-Pallas. Sitä kohti!

Varusteet:
– Salomon S-Lab Advanced Skin 12
– Petzl Nao
– Black Diamond Ultra Distance Carbon Z
– Garmin Fenix 2
– Inov-8 Stormshell 150 (yllättäen pysyi repussa koko matkan)
– Inov-8 Trailroc 245