Vuosi 2015

Juoksentelujen osalta vuosi 2015 oli vähintäänkin kaksijakoinen. Tältä se näytti kokonaisuutena.

Vuoden ensimmäinen puolisko meni harjoittelun osalta oikein mallikkaasti. Tammikuusta toukokuun loppuun kilometrejä tuli yhteensä 2148. Helmikuun Aktiassa tuli uusi 10 km ennätys (38.24) ja maaliskuun lopussa Roomassa uusi maratonennätys (2:57). Tosin maraton jäi kaivelemaan hampaankoloon. Olosuhteet eivät olleet erityisen hyvät, eikä juoksukaan. Etukäteen 2:55 alituksen piti olla ihan hyppysissä. Mutta maraton on kuningasmatka ehkä juuri sen takia, että suunnitelmia ja toteutusta ei ole aivan helppoa saada osumaan yksiin.

Rooman jälkeen oli tarkoitus keskittyä elokuun lopussa odottavaan UTMB:hen ja kunto näytti paremmalta kuin koskaan. Kevään myötä aloin juosta taas enemmän poluilla ja samalla myös siellä vauhdit paranivat. Kesän osalta suunnitelma oli yksinkertainen: kesäkuussa rinkkavaellus Lapissa (joka on muuten erinomainen tapa kehittää jalkoihin voimaa), heinäkuussa pari viikkoa Alpeilla lajinomaista treeniä ja sitten elokuussa itse kilpailu.

Toteutus jäikin sitten aika heikoksi. Tarkalleen kesäkuun 1. päivä alkoi sairastelu, joka eri muodoissaan jatkui seuraavat kuukaudet. Yksityiskohdista ei sen enempää, kun niistä on tullut aikaisemmin jo kirjoitettua. Käytännössä tavoitteellisesta treenaamisesta, tai juoksemisesta ylipäänsä, ei kesäkuun alun jälkeen tullut oikein mitään. Aika pitkään haikailin, jos UTMB:lle olisi voinut lähteä edes pinnistelemään lävitse, mutta lopulta siinäkään ei ollut järkeä.

Heikoimmillaan kunto taisi olla syyskuun loppupuolella. Keuhkoputki alkoi olla niin täynnä limaa, että se alkoi haitata jo normaalia elämääkin.

Lokakuun alussa sain vihdoin oikean diagnoosin sekä sopivan lääkityksen. Samalla pystyi aloittamaan jälleen säännöllisen liikunnan. Alkuun tosin hyvin kevyesti. Joulukuun toisella viikolla puolestaan tuli lääkäriltä lupa palata normaaliin harjoitteluun. Nyt on neljäs viikko menossa normaalilla rytmityksellä. Tosin määrien puolesta ei olla vielä normaalilla tasolla ja aamulenkit sekä jooga puuttuvat vielä ohjelmasta.

Käytännössä kunto on kehittynyt seuraavasti:
26.9 (ennen lääkityksen aloittamista):
8,07 km / keskivauhti 6.20 min/km / keskisyke 139
26.10 (ensimmäinen viikko kun sai liikkua 1 h päivässä):
9,70 km / keskivauhti 5.57 min/km / keskisyke 142
25.11 (edellisellä viikolla ensimmäinen vk-lenkki):
12,04 km / keskivauhti 5.35 min/km / keskisyke 142
18.12
10,23 km / keskivauhti 5.05 min/km / keskisyke 140

Vauhdin parantuessa myös määrät ovat hiljalleen nousseet. Marraskuun alussa osa liikunnasta täytyi vielä tehdä pyöräillen, joulukuun juoksukilometrejä tuli yhteensä 362.

Kunnon tarkka arviointi tällä hetkellä on vähän vaikeaa, mutta parin vetoharjoituksen perusteella kymppi voisi ehkä mennä 39.30-40 minuutin välille. Suurimmat puutteet ovat kestävyydessä. Yli 25 km lenkkejä olen juossut viimeksi toukokuussa. Tosin nyt pitkät lenkit voisi vihdoin ottaa taas ohjelmaan; joulukuussa pisimmät lenkit ovat hiljalleen kehittyivät kohti 25 kilometriä.

Yhteensä vuonna 2015 tuli
– 3098 juoksukilometriä (vrt. 4185 km vuonna 2014)
– 720 pyöräilykilometriä (elokuusta marraskuuhun)
– 21 h 30 min joogaa (tammikuusta toukokuuhun)
– Kaikkinensa 387 h liikuntaa (vrt. 500 h vuonna 2014)

Siihen nähden kuinka heikkoa tekeminen on ollut vuoden toisella puoliskolla, tilastot voisivat olla heikommatkin. Olen vähän yllättynytkin siitä, että toisella puoliskolla kertyi kuitenkin vajaa 1000 juoksunkaltaista kilometriä.

Ei voi kuin toivoa, että vuonna 2016 kaikki menisi vaihteeksi kohdalleen juoksemisen kanssa.

 

Mainokset

Toipumista

UTMB tuli ja meni elo-syyskuun taitteessa ilman allekirjoittanutta. Mitä sen jälkeen on tapahtunut?

Syyskuussa etsiydyin urheilulääkäri Harri Hakkaraisen vastaanotolle, joka vaivoja kuunneltuaan laittoi joukkoon kokeita: Laaja verenkuva, sydänfilmi ja keuhkoröntgen. Lisäksi piti täyttää joukko papereita, jotka jäljittivät terveyttä sekä harjoittelua viimeisen kolmen, neljän vuoden aikana (kerrankin oli hyötyä siitä, että on pitänyt tarkkaa harjoittelupäiväkirjaa sairasteluineen).

Tulokset testeistä olivatkin sitten mielenkiintoiset. Verinäytteet kertoivat, että touko-kesäkuussa (todennäköisesti juuri kesäkuun alussa, kun koko soppa alkoi) olen saanut sekä mykoplasma- että keuhkoklamydiainfektiot. Hyvä uutinen oli tosin se, että vasta-aineiden perusteella infektiot olivat jo menneet ohitse. Huono uutinen, minkä keuhkoröntgen puolestaan kertoi, oli se, että keuhkoputki oli täynnä limaa. Pienenä kuriositeettina sydänfilmi puolestaan kertoi, että vuosien saatossa minulle on harjoittelun seurauksena muodostunut ns. urheilijan sydän.

Testien jälkeen diagnoosina olivat em. mykoplasma sekä keuhkoklamydia, niistä seurannut keuhkoputken tukkeutuminen limalla sekä immunologinen alipalautumistila. Hoidon puolesta infektioista ei tarvinnut välittää, koska ne olivat jo menneet ohitse, mutta limalle ja alipalautumiselle piti tehdä jotain. Sain käskyn alkaa syömään astmalääkkeitä, joiden pitäisi seuraavan puolen vuoden kuluessa ohentaa limakerros. Alipalautuminen puolestaan tarkoitti, että normaaliin harjoitteluun ei vielä vähään aikaan olisi asiaa.

Harjoitteluun sain 9 viikoksi seuraavat ohjeet:
– 3 viikkoa viikossa sisällä 5 x 30 min pk1
– 3 viikkoa max 7 h viikossa 50 % pk1 ja 50 % pk2 + 1 lepopäivä
– 3 viikkoa viikossa 2 x pk1 + 3 x pk2 (60 min) + 1 vk (max 45 min) + 1 lepopäivä

Varsinkaan ensimmäisen kolmen viikon aikana ei kovin juuri harjoittelulla juhlittu. Käytännössä yritin pyöräillä paljon, koska se oli mielekkäintä. Juoksemisesta ei oikein voinut puhua. Positiivista oli sentään se, että sai kuitenkin liikkua säännöllisesti. Kun mukaan sai ottaa myös pk2-lenkit, niin sen jälkeen tekeminen on jo etäisesti paikoitellen alkanut muistuttaa juoksemista. Samalla on myös huomannut, kuinka reippaasti vauhdit ovat tippuneet. Karkeasti ottaen pk-vauhti oli toisen jakson alkaessa noin 70 s/km heikompaa kuin viime keväänä ennen sairastelua. Hyvää on ollut se, että nyt vauhdit ovat aika nopeasti myös kehittyneet. Kolmessa viikossa on tullut noin 30 s/km parannus. Nopea parantuminen johtuu luultavasti paljon myös siitä, että henki on alkanut kulkemaan paremmin.

Nyt ollaan siinä vaiheessa, että viimeinen em. kolmen viikon jaksoista lähtee loppuviikosta käyntiin. Saa siis jopa juosta yhden vk-lenkin viikossa. Kunto on parantunut selvästi esimerkiksi syyskuun loppuun nähden, mutta vielä kyllä on matkaa siihen, että voisi alkaa normaalisti harjoittelemaan tai että kunto olisi lähelläkään entistä. Toisaalta, kyllähän tämä aika vahvasti näyttää siltä, että ensi kesänä on jo jonkunlaisessa juoksukunnossa. Vähän on jo uskaltanut alkaa katselemaan mahdollisia kisojakin.

Alipalautumisesta toipumista olen seurannut ortostaattista sykettä seuraamalla. Vaikka jotain kehitystä on tapahtunut, arvot ovat edelleen aika metsässä.

UTMB:n kisaorganisaatiolle lähti myös kasa lääkärin kirjoittamia dokumentteja sekä vieno toive jos ensi vuonna pääsisi mukaan. Vielä sieltä ei ole kuulunut mitään, joten saapa nähdä.

Olen vähän elätellyt toiveita siitä, jos ensi vuoden alusta pääsisi taas kiinni normaaliin treenaamiseen – tai jos hyvin käy niin jo kuukauden päästä kun lääkärille on kontrollikäynti. Katsotaan. Kivointa on se, että nyt on päässyt taas säännöllisesti liikkumaan ja se on hiljalleen alkanut sujumaankin.

Tilannekatsaus, osa 2

Missä mennään sairastelun kanssa? Entä se UTMB?

Lyhyt vastaus: tilanne on parempi kuin kuukausi sitten, mutta ei toivoakaan mistään oikeasta urheilusta.

Pitkä vastaus:
Kuukauden mittaan lääkäri on määrännyt kolme antibioottikuuria sekä kasan muita lääkkeitä. Yleisesti ottaen vointi onkin parempi. Kurkku ei ole enää samalla tapaa limainen ja poskiontelot tuntuvat suurin pirtein normaaleilta. Vajaa pari viikkoa sitten sykkeetkin olivat kovaa vauhtia lähestymässä normaalia. Sitten tapahtui jotain ja sykkeet palasivat entiselle korkealle tasolleen. Siinä sitten ollaan niiden kanssa oltu. Jos sykkeet palautuisivat normaaleiksi, sitten voisi melkein uskoa olevansa taas terve.

Selvin merkki on ortostaattinen syke, joka huitelee 30-40 iskua leposykettä korkeammalla. Käytännössä riittää, että nousee tuolilta ylös, eikä syke juuri tipu alle 80.

Lääkäriltä on kuitenkin lupa harrastaa kevyttä liikuntaa ja olen lähtenyt siitä, että kunhan keskisyke pysyy alle 130, jotain voi harrastaa tunnin päivässä. Se tekee olemisen hiukan helpommaksi ja ainakin vähän hidastaa peruskunnon heikkenemistä. Liikunta ei ole myöskään tuntunut juuri vaikuttavan oireisiin. Juokseminen on sykkeiden takia jäänyt juoksu+kävely -räpeltämiseksi, mutta pyöräily toimii paremmin.

UTMB:hen on nyt kaksi viikkoa aikaa. Aika vahvasti näyttää siltä, että UTMB jää väliin, ellei ihmeparanemista tapahdu todella pian. Perjantaina on jälleen lääkärin kanssa tapaaminen ja pyysin häntä kirjoittamaan lausunnon jolla anoa osallistumisoikeuden siirtoa ensi vuodelle. Jos mitään ei tapahdu, viikonloppuna lähtee sähköpostia Chamonixin suuntaan. Saa sitten nähdä mitä kilpailuorganisaatio sanoo.

Kun UTMB:tä on tullut suunniteltua vuodesta 2011-2012 lähtien, niin onhan tämä aika synkkää.

Tilannekatsaus

UTMB:n piti olla vuoden 2015 ehdoton päätavoite. Siihen on nyt kuusi viikkoa aikaa. Missä mennään?

Lyhyt vastaus on, että aika syvällä.

Pidempi vastaus kuuluu seuraavasti:
Kesäkuun alussa sain ensin kurkunpään tulehduksen, jota seurasi poskiontelontulehdus, jota seurasi viikko sitten alkanut flunssa. Viimeisen puolentoista kuukauden kuluessa liikuntaa on tullut harrastettua kahden viikon aikana, kun olo on ollut jotenkin normaali. Tällä hetkellä lääkärikäyntien määrä jyrää treenien määrän kesän tilastoissa aika ylivoimaisesti. Se ei tosin ole kovin haastavaa, kun jälkimmäisiä on puhdas nolla.

Tuoreimman lääkärikäynnin jälkeen diagnoosiksi tuli testien jälkeen mykoplasma, jokaisen urheilijan klassikkotauti. Hoitona antibioottikuuri ja kasa muita lääkkeitä avaamaan paikkoja. Jos kaikki menee hyvin, ensi viikolla voisi ehkä aloittaa kevyen liikunnan.

Tässä vaiheessa lienee selvää, että UTMB:n kannalta näyttää aika heikolta. Vaikka toipuminen tapahtuisi nopeasti, mistään kovin täysipainoisesta suorituksesta ei enää kannata haaveilla. Vaikka ennen sairastelua kilometrejä karttui hyvin, aika ei vain enää riitä siihen, että kunto palautuisi edes sairautta edeltävälle tasolle. Lisäksi ideaalitilanteessakaan pitkiä harjoituksia ei enää ehdi tekemään muutamaa enempää. Kestävyyttä ei ehdi rakentamaan.

Vaihtoehtoja on kolme:
1) Lähteä UTMB:lle retkeilemään tavoitteena vain päästä maaliin.
2) Yrittää siirtää osallistumisoikeus ensi vuoteen.
3) Unohtaa koko kisa ja yrittää päästä mukaan joku toinen vuosi.

Sääntöjen mukaan osallistumisoikeuden voi pyytää siirtämään seuraavaan vuoteen, jos osallistujalla on vamma jota ei voida parantaa kilpailupäivään mennessä. Kun tällä hetkellä näyttää siltä, että mykoplasma saadaan hyvissä ajoin ennen elokuun loppua parannettua, en ole yhtään varma siitä, että pyyntö menisi lävitse. Jos sairaus on elokuun alkupuolella edelleenkin voimissaan, sitten varmaan täytyyy tätä vaihtoehtoa kokeilla.

Jos sairaus talttuu nopeasti, tavoittelen sitä, että voisin lähteä UTMB:lle retkeilemään. Siis, kevyesti eteenpäin ilman kiirettä. Huoltopisteillä voi notkua niin kauan kuin tekee mieli ja valokuvaustaukoja pidetään sopivin väliajoin. Kunhan aikarajan puitteissa pääsee lävitse, se riittää. Päätavoite on nauttia vuorista (sekä kerätä pisteet mahdollista seuraavaa yritystä varten ja saada oikeus osallistua Hardrock 100 -arvontaan).

Jos elokuussa näyttää siltä, että retkeilemään ei kannata lähteä eikä osallistumisoikeuden siirto ensi vuoteen onnistu, sitten täytyy vain heittää kengät nurkkaan.

Palautuminen

Kropan palautuminen rasituksesta kisan jälkeen on yksi kiehtovimpia vaiheita juoksemisessa. Palautuessa tuntee ruumiinsa tavalla, jota harvoin muuten pääsee kokemaan.

Kaksi viikkoa maratonin jälkeen en voi kuin todeta, että kroppa on lähtenyt palautumaan oikein hyvin. Se ei toki ole vielä täysin palautunut – menneen rasituksen huomaa edelleen juostessa – mutta jokaisella lenkillä huomaa kehityksen eteenpäin. Erityisen kiehtovaa on kuitenkin se, miten palautuminen avaa omaan ruumiiseen ikkunan, jota muuten harvoin on.

Juoksin ensimmäisen maratonini vuonna 2007. Kisaa seuraavana yönä en pystynyt kunnolla nukkumaan, koska jalkoja särki niin paljon.

Vuonna 2012 juoksin ensimmäisen vuoriultrani. Kisan loppuvaiheessa etureidet leikkasivat kiinni rasituksesta. Seuraavan viikon ajan portaat olivat tuskallisia laskeutua ja kävellessä jokainen askel sattui.

Nuo ovat ääriesimerkkejä, mutta tuskin poikkeuksellisia. Pointti ei ole kivun fetisoimisessa, vaan muutoksessa: ennen kisaa juoksijat ovat fyysisen kuntonsa huipulla ja kisan jälkeen kropan hiljalleen jäähtyessä lihakset jäykistyvät, rasitus vaatii veronsa ja liikkuminen muuttuu vaivaiseksi. Lihassäryn ja vaivalloisen liikkumisen keskellä olen joskus miettinyt, että tältäkö sitten vanhuus tuntuu.

Joskus kuulee kysymyksen, miltä tuntuu olla hyvässä kunnossa. Yleensä se ei tunnu juuri miltään. Suorituskyvyn paranemisen tiedostaa ja sen voi hahmottaa harjoitusvauhtien ja juostujen kilometrien kautta. Mutta hyvä kunto ei tunnu miltään erityiseltä. Ennemminkin kunnon voi hahmottaa negaation kautta: se on rasittuneisuuden poissaoloa. Siinä missä toinen voi hengästyä noustuaan mäkeä ylös, itse ei mäkeä välttämättä edes huomaa.

Kisa muuttaa kaiken. Rasitus ei ole enää jotain, jota ei juuri huomaa muualla kuin treeneissä. Sen sijaan rasitus seurauksineen on koko ajan läsnä ja sen tuntee jokaisella askeleella. Päivä päivältä voi seurata, miten kroppa tuntuu taas hiukan erilaiselta ja vähän paremmalta palautumisen edistyessä. Palautumisen aikana tuntee kroppansa akuutimmin kuin koskaan muulloin. Tunne ei tietenkään ole miellyttävä, koska se on rasituksen määrittämä. Samalla se on kiehtova, koska olotila on niin erilainen normaaliin nähden. Nyt olotila on suorituskyvyn poissaoloa.

Kisan jälkeen todella tuntee kroppansa ja siinä tapahtuvat muutokset. Se tekee palautumisvaiheesta niin kiehtovan. Jos harjoitellessa suorituskyvyn rajoja pyritään venyttämään pidemmälle, palautumisvaiheessa saa tuntea toisen ääripään.

Rooman maraton 2015

Miten se maraton sujuikaan?

Valmistautuminen

Valmistautuminen kisaan meni aika tarkkaan suunnitelmien mukaan. Sairastumisia tai muita esteitä ei treenaamiselle ollut yhtään. Kun ohjelmassa oli treeni, se juostiin. Kiitokset treeneistä täytyy antaa Runner’s High’n Simo Wannakselle, jonka ohjauksessa on nyt noin puolitoista vuotta tullut juostua.

Perusidea valmistautumisessa oli lähteä parantamaan kympin vauhtia ja vasta aivan loppuvaiheessa painotus muuttui kohti maratonia. Niinpä varsinkin tonnin vetoja on talven mittaan tullut juostua aika reippaasti vetojen hiljalleen tiukentuessa. Viimeiset kovemmat treenit ennen maratonia olivat
– 10 x 1 km / 60 s palautus. Vetojen keskivauhti 3.49,6 ja keskisyke 164. Tuntuma rento.
– Vk 14 km @ 4.03 min/km, keskisyke 163. Tuntuma rento.

Treenien pohjalta ajattelin, että maratonilla aika voisi hyvin osua 2.50-2.55 tienoille.

Kisajärjestelyt

Järjestelyt olivat lopulta ihan toimivat. Ilmoittautuessa oli ollut pientä säätämistä lähtöryhmän kanssa. Missään ei kerrottu, minkä mukaan juoksijat jaetaan lähtöryhmiin tai mihin lähtöryhmään sattuu pääsemään. Tämäkin asia selvisi, kun kysyin asiaa sähköpostilla, johon kyllä vastattiin ystävällisesti muutaman päivän kuluessa. Ja tietenkin samalla viitattin maratonin italiankielisiin sääntöihin, joissa lähtöryhmät oli selitetty. Missään muualla niistä ei sitten mainittukaan.

Osallistuminen edellytti myös lääkärintodistusta, joka lopulta täytyi lähettää sähköpostilla järjestäjille. Nettisivut antoivat kyllä mahdollisuuden ladata todistuksen sivujen kautta, mutta ainakin minulle sivut herjasivat koko ajan virhettä kun todistusta yritin ladata. Mutta kun homma hoitui sähköpostilla, niin mikäs siinä.

Kisaexpossa numerolapun haku sujui vauhdikkaasti ja jonottamatta, kun siellä perjantaina aamupäivällä kävin. Mainittakoon, että maratonin pääsponsorina oli New Balance, joka oli tehnyt Zante-mallille oman värityksen maratonia varten. Kieltämättä ihan siistiä.

Maratonin startti ja maali olivat Colosseumin kupeessa. Kisa-alue oli rakennettu järkevästi ja lähtökarsinoihin siirtyminen sujui helposti. Näki, että tätä oli joskus joku ihan oikeasti miettinyt. Tosin itse alueelle pääseminen oli hieman haastavaa, kun sinne pääsi yhdestä parin metrin levyisestä portista. Kun reilu 11 000 ihmistä yritti tunkea portista sisään, olihan siinä hiukan ahdasta.

Huoltopisteet toimivat kuten pitääkin. Juomapisteitä oli viiden kilometrin välein ja niillä oli tarjolla vettä ja urheilujuomaa. Myös olin pisteillä huomaavinani banaania, rusinoita, yms. Juomapisteiden lisäksi reitin varrella oli useampi piste, jossa jaettiin märkiä sieniä. Varsinkin kun kisaan osui sadepäivä, tästä oli runsaasti iloa. Sai sitten vilvoitella kylmällä vedellä.

Kilpailu

Sunnuntaina aamu valkeni sateisena ja kylmänä. Lämpöä oli ehkä 8 astetta. Startissa jäin hitaampien taakse ja ensimmäiset kilometrit kuluivat lähinnä siinä, kun yritin päästä juoksemaan omaa vauhtia. Ensimmäinen vitonen meni aikaan 21.10 hidastelujen takia. En sinällään hakenut mitään tiettyä vauhtia, vaan ajatuksena oli vain juosta rennosti ja katsoa mihin se johtaa.

Väli 5- 25 km meni aika yllätyksettömästi. Vitoset menivät aikoihin 20.24, 20.19, 20.16 ja 20.20. Reisiä palelsi sateen takia, mikä teki tuntumasta aika oudon. Tuulta oli myös jonkun verran. Ei mitään puhuria, mutta edellä juoksevien selistä tuli aina ajoittain etsittyä suojaa. Jalat tuntuivat ikään kuin sisältä lämpimiltä ja pinnasta kylmiltä. Juoksin rennosti eteenpäin, mutta tuntuma ei oikeastaan missään vaiheessa ollut kovin lennokas.

Välille 25-30 km osui pidempi ylämäki, mikä tiputti vitosen ajan 20.41:een. 28 km kohdalla muistan kuitenkin miettineeni, että nyt on kaksi kolmannesta kisasta takana, kaikki sujuu edelleen ihan hyvin ja kohta ollaan maalissa. 30 km kohdalla olin ajassa 2.04 ja 2.54 aikaan riitti vain se, että vauhdin olisi pitänyt entisellään. Juokseminen oli jo vähän työlästä, mutta ei mitenkään pahan tuntuista.

Joskus 30 kilometrin jälkeen reidet alkoivat hiljalleen lopettaa yhteistyön ja vauhti sen myötä hidastua. Reidet alkoivat yksinkertaisesti pökkelöityä, muuttua tunnottomiksi. Vauhti tippui, eikä oikein muuta voinut. Varsinaisesti ongelmat alkoivat tuntua kuitenkin joskus 37-38 km tienoilla, jossa eteneminen alkoi olla jo aika surkeaa. Väli 30-40 km meni 43 minuuttiin ja suurin osa takkiin tulleesta ajasta taisi tulla lähempänä 40 kilometriä.

Viimeisestä kahdesta kilometristä ei sitten juuri ole kerrottavaa. Reisistä ei lähtenyt enää mitään irti ja vauhti tippui vitosen pintaan. Reisiin sattui ja odotin loppua. Tähän väliin meni aika tarkkaan 10 minuuttia, mikä on juuri niin surkea vauhti kuin miltä se kuulostaa.

Lopulta olin maalissa ajassa 2.57.27 (netto).

Jälkipuinti

Suoritukseen ei oikein viitsi tyytyväinen olla, kun edellytyksiä parempaankin olisi ollut. Treeneissä kulki selvästi kovempaa kuin itse kisassa. Karkeasti arvioiden ajassa on ainakin viitisen minuuttia ilmaa, joka lähtisi pois ehjällä suorituksella. Toisaalta maratonilla ei oikein muillakaan tuntunut kulkevan. Voittajan aika oli 2.12, kun yleensä viime vuosina voittaja on Roomassa juossut 2.07-2.08 tienoille (pl. vuosi 2014 jolloin myös satoi).

Oma sijoitus oli 186. kun maaliin tuli 11 516 juoksijaa. Tämä myös kertonee siitä, että tämä vuosi ei ollut Roomassa kovin nopea. Jos kolmen tunnin alituksella pääsee parhaaseen 1,6 prosenttiin, niin kisaa ei voi kovin nopeaksi kehua.

Reitti oli hitaampi kuin mitä odotin. Reitillä oli useampia pieniä mäkiä ja lisäksi pari hiukan pidempää loivaa mäkeä. Ei mitään järkyttäviä nousuja, mutta sellaisia jotka kyllä näkyivät vauhdissa. Mukulakiviä oli jonkun verran, suurin osa taisi olla alkumatkasta. Reitti mutkittelee aika paljon, mutta lopulta se ei juuri haitannut tai häirinnyt. Sen verran paljon juoksijoille oli varattu tilaa.

Pisteet täytyy antaa siitä, että reitti kiersi aika monet Rooman nähtävyyksistä. Kieltämättä oli aika hienoa juosta vaikkapa Pietarinkirkon edestä tai yhtä hyvin aloittaa ja lopettaa kisa Colosseumille. Toisaalta reitti kiersi myös Rooman lähiöissäkin, mitkä olivat vähemmän elähdyttäviä. Siihen nähden, että sää ei ollut mikään parhain mahdollinen, väkeä oli kannustamassa aika paljon. Ja italialaisista kyllä lähtee ääntä.

Täytyy sanoa, että maratonistä jäi kyllä jotain hampaankoloon. Seuraavaksi treenaus keskittyy elokuun lopussa odottavaan UTMB:hen, mutta maraton täytyy ottaa uudestaan listalle. Seuraavalla kerralla olisi kyllä parempi juosta selvästi alle 2.50.

Maratonkenkäahdistus

Ensi sunnuntaina on vuorossa kauden ensimmäinen päätavoite, Rooman maraton. Eikä mikään ole niin ahdistavaa kuin yrittää löytää sopiva kenkä maratonille.

Kenkäahdistus alkoi nostaa päätään jo ennen vuoden 2014 loppua. Mitkä kengät olisivat toimivimmat? Adidaksia ja Asicseja ovat kyllä kaupat pullollaan, mutta kun olen viime vuodet mennyt kenkien kanssa minimalistisempaan suuntaan, vaihtoehtoja alkoi olla vähemmän. Kaikessa yksinkertaisuudessaan speksit olivat seuraavat:
– Enintään 3-4 mm droppi.
– Painoa noin 200 g, +/- 15 grammaa.
– Napakka ja nopea tuntuma tiehen.

Droppia lukuunottamatta aika perinteinen racing flat oli siis hakusessa.

Mutta. Ehkä olen sokea, mutta noilla spekseillä valinnanvaraa ei juuri ole. Kevyempiä kenkiä kyllä löytyy, esimerkiksi Saucony A6 tai Inov-8 Road-X Lite 155, mutta maratonille kaipaisi vähän enemmän.

Aikani etsittyäni päädyin seuraaviin kenkiin:
Skechers GoMeb Speed 2
Altra The One^2
Scott Race Rocker 2.0

Sen jälkeen kun Meb Keflezighi voitti Bostonin maratonin viime vuonna, Skechersin juoksukengät ovat olleet Jenkeissä kovassa nosteessa. GoMeb Speed on Skechersin kisakenkä. Arvosteluiden perusteella sen piti olla juuri sellainen, mitä on tilauksessa ja kengät pääsivät ensimmäisenä testiin. Yllä mainitusta kolmikosta GoMebeillä onkin tullut juostua eniten, vajaa 220 km. Lyhyesti sanottuna ihan ok kenkä, mutta tunnoton. Alusta alkaen tuntui, että tämä on hyvä kakkosvaihtoehto, mutta joku parempi kenkä voisi vielä löytyä.

Altra oli seuraavana testipenkissä. Olin joskus tykännyt The Onen ykkösversiosta, mutta päivitys vei kengät ihan uuteen suuntaan. Parilla lenkillä kävi selväksi, että ainakaan maratonille kengistä ei ole. Tuntuma on ihan liian pehmeä omaan askellustyyliini. Varsinkin kovemmissa vauhdeissa tuntui, että kengillä saa tehdä töitä enemmän kuin normaalisti. Altrojen kanssa tuntui, että näistä haluaisi tykätä, mutta… Jollekin toiselle kengät voivat toimia ihan eri tavalla ja ne ovat arvosteluissa saaneet ylistystä osakseen. Ne eivät vain ole minua varten.

Viimeisenä vuorossa oli Scott Race Rocker 2.0. Scott on suurempi vaikuttaja pyöräilyn puolella ja merkin juoksukengät olivat minulle täysi mysteeri. Speksien perusteella kenkä näytti sopivalta, mutta kakkosversiosta ei juuri löytynyt edes arvosteluja. Tässä vaiheessa tarve löytää hyvät kisakengät kuitenkin ajoi pimeään ja kortin vinkumaan. Muutaman lenkin jälkeen kävi kuitenkin kuin Altroille – jollain toisella kengät voivat toimia hyvin, mutta itse en lähtisi niillä kisaamaan. Tuntuma on kyllä napakka, mutta kenkien pohja on mallin nimen mukaisesti lievästi kupera. Ajatuksena on lienee se, että kuperuus nopeuttaisi varsinkin kanta-astujilla askeleen siirtymistä kannalta päkiälle ja siten lyhentää maakontaktiaikaa. Jälleen, jollekin toiselle kengät voivat toimia oikein hyvin, mutta omaan askellukseeni ne eivät sopineet.

Scottin hylkäämisen jälkeen elettiin jo maaliskuun alkua ja kenkien kanssa alkoi tulla kiire. Aloin jo harkitsemaan kääntymistä Adidaksien puoleen, vaikka en noin suurella dropilla varustetuilla kengillä ole juossut pitkään aikaan. Kaupassa vastaan tulivat kuitenkin tuoreet New Balance Zante -kengät. Zanten droppi on 6 mm, vähän enemmän kuin olin alun perin ajatellut. Luultavasti sen takia en ollut kiinnittänyt kenkiin aiemmin huomiota. Muilta osin ne ovat kuitenkin juuri sitä, mitä lähdin hakemaan. Ennen kaikkea tuntuma on napakka ja sopivan kimmoisa. Dropin lisäksi pieni miinus tulee siitä, että kengässä on jalan holvikaaren kohdalla ikään kuin pohjan levyinen töyssy. Töyssy tuntuu kuitenkin kävellessä enemmän kuin juostessa ja vaihtamalla pohjalliset se häviää lähes kokonaan.

Zanteista tulee mieleen, että ne on selvästi suunniteltu New Balancen vastaukseksi Adidaksen Adios Boosteille ja mikäs siinä. Joka tapauksessa ne ovat testatuista kengistä selvä voittaja maratonille. Noin 80 km jälkeen niitä kehtaa kyllä suositella, jos hakusessa on napakka, nopea ja kevyt kenkä maratonille. Katsotaan, muuttuuko mieli itse kisassa.

P.S. siitä maratonista. Valmistautuminen on sujunut hyvin. Viime loppuviikosta alkoi katupöly ja siitepöly haitata, mutta ehdin onneksi tekemään viimeisen kovemman treenin juuri ennen pölyyntymistä. En nyt kehtaa tavoitteita alkaa sanoa ääneen, mutta jos riittävän kovaa menisi.

Ultra-Trail du Mont-Blanc – ensimmäiset ajatukset

Viime keskiviikkona tuli tieto, että olen päässyt arvonnasta lävitse UTMB:lle. Se on vuoden 2015 ehdoton pääkisa. Miksi? Tämän takia:

Mikä UTMB?

UTMB, eli Ultra Trail du Mont-Blanc, on nykyään joukko kilpailuja, jotka juostaan Mont-Blancin ympärillä. Itse UTMB on kilpailuista vanhin ja kuuluisin, viikon päämatka. Se on juostu vuodesta 2003. Muita matkoja ovat
– CCC (Courmayer-Champex-Chamonix) 101 km /+6100 m
– TDS (Sur les Traces des Ducs de Savoie) 119 km / +7250 m
– OCC (Orsieres-Champex-Chamonix) 53 km /+3300 m
– PTL (La Petite Trotte á Léon) 300 km/+28 000 m

UTMB:n reitti kulkee pitkälti Mont-Blancin kiertävää vaellusreittiä pitkin. Pituutta on 168 km ja nousumetrejä kertyy 9600.
Reitti näyttää tältä:

Vaativuudeltaan UTMB on vaativa, mutta ei poikkeuksellisen vaativa. Reitti ei ole poikkeuksellisen tekninen ja vaikka nousumetrejä on riittävästi, Euroopasta löytyy kyllä haastavampiakin kisoja, esimerkiksi Ronda dels Cims.

Miksi UTMB on niin iso juttu?

UTMB on noussut nopeasti Euroopan tärkeimmäksi vuoriultraksi. Syitä on ainakin seuraavia:
– Hyvä näkyvyys mediassa (Eurosport on tuonut kamerat säännöllisesti paikalle).
– Valmius ottaa paljon osallistujia (2300 starttaajan katto on vuoriultralle todella paljon).
– Mont-Blancin keskeinen sijainti sekä se, että Mont-Blanc on Euroopan korkein vuori.
– Polkujuoksun vahva asema Ranskassa.
– UTMB:n kovatasoisuus.

Maailman mittakaavassa voinee sanoa, että UTMB on tärkeimpien polkujuoksujen top 2:ssa. Sen rinnalle pääsee vain Kaliforniassa juostava Western States. Viime vuosina myös USA:sta on alkanut yhä enemmän virrata osallistujia UTMB:lle, mutta tähän mennessä Rory Bosio on ainoa, joka on menestynyt (voittaja 2013 ja 2014).

Tiivistetysti: menesty UTMB:llä ja olet vuorijuoksumaailman tähti.

Miksi minä olen UTMB:stä täpinöissäni?

Kuulin UTMB:stä ensimmäisen kerran vuonna 2011. Kilian Jornet oli vuorijuoksujen nouseva tähti (joka sittemmin on voittanut kaiken mahdollisen useampaan kertaan). Suurin pirtein kisan ollessa vielä käynnissä Youtubeen törkättiin video:

Tämän jälkeen kaikki oli menetetty. Vuoret alkoivat kuiskia yhä voimakkaammin ja sillä tiellä ollaan edelleen. On vaikea sanoa mikä tarkkaan ottaen vuorissa kiehtoo. Vuoriultriin tiivistyvät vuorten luonto, jylhyys sekä avaruus sekä toisaalta aivan erilainen fyysinen haastavuus kuin maantiekisoihin. On myös aika kutkuttavaa valmistautua henkisesti siihen, että on juosten liikkeellä yli vuorokauden.

Joku voisi sanoa, että voihan sinne vuorille lähteä vaeltamaankin. No niin voi, mutta se ei ole sama asia. Niin hienoa puuhaa kuin vaeltaminen onkin, kokemus ei ole verrattavissa juoksemiseen.

Sanottakoon, että minulla ei kuitenkaan ole ollut mitään kiirettä päästä UTMB:lle mukaan. Olen ajatellut, että noin 100 km matkoissa on alkuun ihan tarpeeksi tekemistä. Kun niitä juoksee muutaman vuoden, sen jälkeen on paljon paremmat valmiudet siirtyä sadalle mailille.

Jollain tasolla ensi syksyn UTMB on kuitenkin vuonna 2011 alkaneen matkan päätös, olettaen että pääsen maaliin. Sitä kohti on neljä vuotta menty: ensin vähän epämääräisemmin, mutta koko ajan selkeämmin askelin. UTMB:n jälkeen täytyy myös miettiä päämäärät uusiksi. Haluaako kokeilla vielä pidempiä matkoja (PTL ja TOR), pitäisikö painottua lyhyemmille matkoille vai mitä tehdä. Onneksi asiaa ei tarvitse päättää vielä.

Vuoden 2014 juoksukivuudet

Vuoden 2014 kivoimpia juoksuasioita olivat…

– Paras kisa: Madeira Island Ultra Trail
Jälkikäteen ajatellen kouluarvosanaksi kisasta voisi antaa 9. Alku oli turhan hidas, mutta sen jälkeen kaikki meni putkeen. Lisää pisteitä tulee Madeiran reitistä: nousut ovat tiukkoja ja luonto vaihteleva. Maisemat ovat upeita. Reitillä on helppoa kuluttaa ensimmäisellä puolikkaalla voimat ja sitten hyytyä kun oikeasti voisi mennä kovempaa. Madeiralle voisi lähteä vielä kolmannenkin kerran. Tai sitten sinne olisi kivaa mennä vain treenaamaan ja juoksemaan levadoita pitkin.

– Hienoin tunnelma: Templiers Endurance Trail
Templiersiin pitää joskus mennä vielä uudelleen. Vaikka kisa ei mennyt suunnitelmien mukaan, tunnelma kisassa oli omaa luokkaansa. Keskiaikaisia kyliä ja raunioita; hienoja, omanlaisiaan vuoria; ranskalaista maaseutua; ihmisiä kannustamassa reitin varrella. Lyhyellä tutustumisella myös Millaun kaupunki houkuttelee uudelleen käymään.

– Parhaat maantiekengät: Inov-8 Road-X Lite 155
Pelkistetty, kevyt ja nopea kenkä. Erityisesti kovempiin vauhteihin, mutta toimivat myös pk-lenkeillä. Puolikasta pidempää matkaa en tosin näillä lähtisi kisaamaan. Ja talvella näillä ei juuri juosta ulkona: pohja on aivan sileä. Joka tapauksessa erittäin suositeltavat.

– Parhaat maastokengät: Salomon Sense Ultra
Kevyt ja nopea kenkä. Loistava tuntuma. Pito voisi joissain tilanteissa parempi, mutta muuten ei ole huomauttamista.

– Yleinen juoksukivuus: kevyet aamulenkit

– Juokseminen ja suhde luontoon
Juoksemisen hienous on siinä, että on pakko sopeutua ja elää sään sekä vuodenajan vaihteluiden mukana. Kun muuten iso osa ajasta kuluu säältä suojattuna tai korkeintaan nopeasti siirtyen paikasta toiseen, juokseminen kuuluu ohjelmaan vaikka olisi paljon pakkasta, räntää sataisi viistoon tai olisi hellettä. Kurja sää ei ole jotain mitä pakenee vaan jonka kanssa on vain ajoittain elettävä. En tarkoita, että olisi kovin hohdokasta juosta kurjissa oloissa. Pointti on siinä, että juokseminen syventää suhdetta luontoon.