Viime päivinä olen miettinyt sitä, mitä olen juoksulta harrastuksena saanut. Kysymyksen voisi tietenkin muotoilla myös niin, miten juokseminen on vaikuttanut elämääni. Jos jättää ilmeisimmän vastauksen – fyysisen kunnon ja terveyden – vähemmälle huomiolle, voiko sanoa muuta?
Ensimmäinen asia mikä tulee mieleen on, että juoksemisen kautta olen mennyt paikkoihin, joihin muuten olisi tuskin tullut mentyä. Osittain tuo kattaa myös sen, että juoksemisen kautta on päässyt paikkoihin, joihin ei muuten pääsisi. Champs-Élyséelle ei ole muuten mitään asiaa juoksemaan, paitsi Pariisin maratonilla. Ja on AIVAN erilaista hallita teitä kuin väistellä autoja. Tai yhtä hyvin on vaikeaa kuvata millaisen endorfiinipöllyn saa aikaiseksi, kun juoksee väsymyksen herkistämänä kapeassa ihmisten muodostamassa rännissä, katsojien hurratessa ympärillä.
Kokemusten lisäksi juoksemisen kautta on päätynyt paikkoihin, joihin ei muuten olisi tullut mentyä. Madeira, Sevilla, Madrid, München ja Grainau ovat kaikki paikkoja joihin on päätynyt jotenkin juoksemisen kautta, puhumattakaan Suomen pikkukunnista tai pääkaupunkiseudun lähiöistä. Juokseminen on tapa ottaa ympäristö haltuun. Helsinki tuntuu kaupungilta, jossa kaikki on lähellä. Se johtuu siitä, että ison osan Helsinkiä voi kiertää yhdellä juoksulenkillä (puhumattakaan Espoosta, jonka voi hyvin juosta päästä päähän ja kierrellä takaisin).
Kolmas asia on, että juoksemisen kautta suhde luontoon sekä vuodenaikojen vaihteluun on muuttunut kouriintuntuvammaksi. Sen sijaan, että vesisateessa tai pakkasessa jäisi sisälle, juostessa tie vie ulos. En yritä sanoa, että olisi erityisen miellyttävää juosta esimerkiksi jäätävässä räntäsateessa. Mutta kun säätilaa ei voi välttää pakenemalla nopeasti sisälle ja sulkemalla oven, sen kanssa täytyy vain elää. Se muuttaa suhtautumista. Sää ei ole enää jotain, jolta lähinnä suojaudutaan.
Viimeinen pointti voisi olla se, että juoksemisen kautta on oppinut paremmin hahmottamaan – ja myös siirtämään – omia rajojaan. Oman ruumiin tuntee ja hahmottaa paremmin. Juokseminen on tapa tunnustella ruumiillisuutta. Tähän liittyy yhtä hyvin se, miten monin eri tavoin voi olla täysin uupunut kuin sekin, miltä tuntuu lentää kevyellä askeleella endorfiinipöllyssä.
Jos näitä jotenkin summaa yhteen, niin juokseminen on laajentanut kokemuspiiriä, melko monellakin tasolla. Huonompikin harrastus voisi olla.
juoksuvarvas 